Flautissimo

En tiedä, onko vikaa kuulijan, tai tässä tapauksessa siis soittajan, korvassa, mutta viime aikoina oman soiton äänen laatu on ajoittain alkanut jopa tyydyttää. En ryhdy kritiikittömäksi: sointi on edelleen kaukana oikeasta huilunsoitosta. Toisaalta en usko, että soitto ainakaan äänen laadun puolesta on enää pelkkää kärsimystä kuulijallekaan.

Parempi sointi vaatii kuitenkin herpaantumatonta keskittymistä puhallukseen. Jos hetkeksiskin miettii muita, niin ansatsi karkaa ja sitä myötä myös äänen laatu notkahtaa heti. Tässä onkin edelleen tekemistä, ansatsin pitäisi olla automaattinen, jotta voisi keskittyä rytmiikkaan ja vaikkapa nuottien sointimerkintöihin. Siihen on edelleen pitkä matka.

Kuten aiemmassa kirjoituksessa ihmettelin, on mielenkiintoista, että sointi on kehittynyt oikeastaan paremmin nyt, kun on tullut harjoiteltua selvästi vähemmän kuin alkuun. Pakottamalla ei näemmä kehity, vaan harjoitusmäärän lisäksi ainakin omalla kohdalla ilmeisesti aika on avaintekijä kehittymisessä.

Eilen tuli käväistyä kuuntelemassa traversoa konsertissa. Saksalais-suomalainen kuoro esitti saksalaisessa kirkossa Georg Philipp Telemannin (1681-1767) sooloteoksia ja kantaatteja sen johdosta, että Telemannin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 330 vuotta. Esiintyjinä oli Johanna Fernholm, mezzosopraano, Petra Aminoff, traverso, Pilvi Listo, cembalo. Johtajaksi oli ennakkotiedoissa mainittu Riitta Laine, jota ei tosin näkynyt, ainakaan esiintymässä, eikä muuten kuoroakaan. Muuten konsertti oli mukava herkkupala. Petra Aminoffin traversosoolo oli ilmiömäinen. Jostain syystä yleisö ei taputtanut kappaleiden välillä, mistä konsertin alussa syntyi selvää kiusaantuneisuutta. En tiedä, onko saksalainen luterilainen mielenlaatu sen verran jumalaa kunnioittavampi kuin suomalainen, että saksalaisessa kirkossa ei saisi aplodeja esiintyjille antaa. Suomalaisissa kirkkokonserteissahan suosion osoittaminen esiintyjille on aivan yleisenä tapana ja hyväksyttyä. Itse jouduin Aminoffin soolon jälkeen murtamaan hiljaisuuden. Kyllä aplodeihin muukin yleisö yhtyi ja seuraavan kappaleen jälkeen, konsertin päätteeksi suosionsositukset olivat jopa raikuvat.

Aikoinaan itselle annettu lupaus on tullut petettyä pahasti: en ole harjoitellut huilun soittoa läheskään joka päivä, kuten ajattelin alun perin muutama vuosi sitten. Viime kirjoituksen jälkeen harjoituskertoja on vain kourallinen. Muutama päivä sitten nostin jälleen huilun huulille, vielä tavanomaista pidemmänkin tauon jälkeen. Onneksi soitto ei ollut taantunut, vaikka ei toisaalta edistynytkään. Tosin välillä tuntui, että aiemmin hankalat ylärekisterin äänet, esimerkiksi c3, olisi soinut vähän vaivattomammin ja ehkä vähän puhtaamminkin kuin ennen.

Soittotaukoon syyksi voi aina etsiä kaikenlaista: on ollut muka muuta puuha ja uusia harrastuksia, jos haluaa ulkoistaa syyn tai syynä voi pitää on laiskuutta, jos haluaa itseään syytellä. Joka tapauksessa jostain syystä johtuvasta motivaation puutteestahan on kyse. Miksi motivaatiota sitten pitäisi olla? Jos ei huvita, niin ei huvita, voisi kai ajatella? Mutta kun… toisaalta kuitenkin huvittaisi ja silti ei saa tartuttua huiluun. Eikö motivaatio siis ole riittävä? Ehkä myöhemmällä iällä soiton aloittaneen harrastajan motivaatio on aaltoilevaa, ja ajoittain melko epämääräistä. Kun alkaa selvitä, että soittaminen ei ole kovin helppoa ja mahdollisesti taito ei tule kehittymään mestariluokkaan, niin onhan ymmärrettävää, että välillä voi etsiä palkitsevampaa tekemistä. Kunnes sitten paljastuu, että eipä muissakaan asioissa edistyminen ole sen kummempaa, jolloin taas voikin palata soittamisen pariin.

Motivaatiota voi löytyä konserteista, kuten olen aiemminkin todennut. Motivaatiovajauksen aikana konsertteihin lähteminenkin voi kuitenkin helposti jäädä. Eilen tuli pitkästä aikaa kuunneltu konsertti, joka olikin kovin erilainen laatuaan. Kävimme kuuntelemassa Uspenskin katedraalissa Helsingin kamarikuoron esittämänä Einojuhani Rautavaaran säveltämän Vigilian (http://fi.wikipedia.org/wiki/Vigilia_(Rautavaara)).

Rautavaaran sellokonsertti “Towards the Horizon” norjalaisen Truls Mörkin esittämänä Finlandia-talolla teki todella syvän vaikutuksen viime syksynä (pieni juttu konsertista Kulttuurisivuilla). Vaikka Vigilia ei tehnytkään sellokonsertin veroista vaikutusta, oli siinä muutamia kohtia, jotka olivat mieleenpainuvia, vaikka kuoromusiikista ei kovin paljon ymmärtäisikään: jotkin harmoniset kohdat soivat todella upeasti ja laulajien taitavuus tuli esille erityisesti mikrointervallien kohdalla. Täytyy olla todella taitoa, kokemusa ja harjoitusta vaativaa laulaa ne puhtaasti. (Vai voikohan mikrointervallien kohdalla sanoa puhtaasti?) Vaikka konsertin vaikuttavuus jäikin vähän puolitiehen, on konsertin jälkeen taas selvästi innostuneempi ote omaankin musisointiin: ei oikein malttaisi odottaa, että pääsee jälleen harjoittelemaan.

Posti toi jokin aika sitten taas uuden pillin, muovisen kopion japanilaisesta shakuhachi-huilusta. Hienoimmat aidot japanilaiset shakuhachit valmistetaan valikoiduista bambun juurakoista, joita kuivatetaan vuosikausiakin ennen kuin ne ovat valmiita soittimen rakentamiseen. Niistä valmistetut shakuhachit voivat maksaa useita tuhansia euroja. Hieman halvemmat valmistetaan bambun muista osista ja niitä voidaan tietysti tehdä myös puusta sorvaamalla. Kaikkein halvimmat ovat ABS-muovista valmistettuja kopioita, jotka kuitenkin soivat siinä kuin muoviset nokkahuilutkin.

Shakuhachi ei ole poikkihuilu, vaan sitä puhalletaan päähän. Siinä ei kuitenkaan ole nokkahuilumaista suukappaletta, vaan puhallustekniikka on samantyyppinen kuin poikkihuilussa: puhallus kohdistetaan puhallusaukon terävään reunaan, mistä syntyy ääni.

Huilun varressa on viisi sormiaukkoa. Soitin on luonnollisesti tarkoitettu pentatonisen asteikon soittamiseen, mutta sille on kehitetty sormitukset myös länsimaisten asteikkojen soittamiseen.

Nyt sitten pitäisi saada tästäkin laitteesta ääni. Jonkinlaisia ääniä siitä toki saakin ilmoille, mutta pitkä matka tämänkin opettelussa on edessä. Ansatsi poikkeaa luonnollisesti jonkinverran poikkihuilun puhallustekniikasta. Onneksi ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että vaihtelu vain virkistää. Shakuhaci vaatii ehkä poikkihuiluakin tarkempaa keskittymistä ja huulien hallintaa, joka tuntuu jopa auttavan poikkihuilun ansatsissa. Poikkihuilun puhallustekniikka tuntuu ikään kuin “helpommalta” ja rennommalta bambuhuilun vaativuuden jälkeen.

Vähän normaalista poikkeava konserttikäynti eilen: RSO:n konsertti tavanomaisen HKO:n sijaan. Lavalla olikin komeasti soittimia, kun Jukka-Pekka Saraste johti Esa-Pekka Salosen Viulukonserton (ek Suomessa), solistina Pekka Kuusisto, viulu ja väliajan jälkeen Dmitri Šostakovitšin Sinfonia nro 8.

Salosen biisi muistutti joiltain osin edellisen konserttikäynnin Rautavaaran “Towards the Horizon” -biiisiä. Siinä oli samankaltaisia, tajuntaan tunkeutuvia, (”eteerisiä?”), yksinäisiä jousisoittimen ääniä. Mutta jotenkin Salonen ei ollut päässyt samaan pelkistyksen asteeseen kuin Rautavaara. Rock-bändin rumpusetti lavalla ja monenlaiset kokeilevat äänet hajoittivat huomiota. Auttamatta tuli mieleen, että Salonen on nuori poika Rautavaaran rinnalla

Šostakovitšin kahdeksatta en ollut ennen kuullutkaan. Sehän pauhasi komeasti, mutta ei siitä kovin paljon mieleen jäänyt yhdellä kuulemisella. Pitänee kuitenkin hankkia levyhyllyyn.

Konserttiesitteestä:
“Esa-Pekka Salosen viulukonsertto kantaesitettiin hänen jäähyväiskonsertissaan Los Angelesissa. Solistina oli Leila Josefowitz, jonka muotokuvaksi teosta on mainittu. Toisaalta Salosen lausunnoista on pääteltävissä, että viulukonsertto on myös 50 vuoden vedenjakajalle ehtineen säveltäjän kokemusten summa. Kuva on varmasti erinäköinen, kun solistiksi asettuu Pekka Kuusisto ja erilaisen kontekstin saa myös teoksen finaali, hyvästijätöillä höystetty Adieu. Ensimmäinen osa on otsikoltaan Mirage ja kaksi väliosaa yksinkertaisesti Pulse I ja Pulse II. Šostakovitšin kahdeksas sinfonia paiskaa sota-ajan hyytävän todellisuuden päin naamaa – tulipa se sitten Stalingradin etulinjasta tai kotirintaman puhdistuksista. (A. H.)”

Hommasin jokin aika sitten Teodor Nicolaun teoksen Mississauga-Suite, Opus 5 nuotin huilulle ja pianolle. Olen koettanut harjoitella sen osaa Giocco Capriccioso. Harva kappale on yhtä hauska harjoiteltavaksi. Biisi on jo itsessään hauska, mutta erityisesti sen sormitukset teettävät töitä niin aivoille kuin sormille. Vähän karrikoiden voisi kuvailla, että juuri, kun sormet ovat oppineet yhden kappaleen osan jotenkuten, niin sama pitäisi toistaa päinvastaisessa järjestyksessä. Vaikeaa, mutta samalla sietämättömän kiehtovaa. Yleensä olen turhautuneena luopunut hankalista kappaleista, mutta jostain syystä tätä jaksaa yrittää kerta toisen jälkeen. Jos olisi pakko nimetä jokin musiikkityyli, josta en erityisemmin välitä, olisi se ehkä mustalaismusiikki. Merkillistä, että vaikka Mississauga-Suitessa on selvästi mustalaismusiikin sävyjä, ei sekään häiritse lainkaan.

Käykääpä, hyvät lukijat, rekisteröitymässä kulttuurivuille: www.kulttuurisivut.fi ja siellä keskusteluun mukaan!

Traversoa soitellessa huomasin, että en saanut puhallusaukkoa oikeaan asentoon, että äänen olisi saanut helposti. Esteenä oli heti alahuulen alapuolella oleva parta. Traverson runko on jonkin verran paksumpi kuin modernin huilun runko, joten parta esti selvästi traverson kääntämisen optimaaliseen asentoon. Ajelin heti parran aivan huulen alapuolelta pois ja todellakin: traverosta lähtikin ääni huomattavasti helpommin ja ääni oli selvästi puhtaampi, kun alahuulen sai tiiviimmin kiinni traversoon. Seuraavaksi täytyy tutkia, onko tällä vaikutusta modernin huilun ansatsiin. Olisi surkuhupaisaa, jos edes osa ansatsiongelmista ratkeaisikin näin yksinkertaisesti. En kyllä oikein usko, että alahuulen parrattomuus olisi mikään yleissääntö tai -edellytys hyvälle ansatsille. Ainakin, jos tutkii vaikka James Galwayn naamaria, niin karvaisempaa lienee vaikea löytää.

Viime lauantaina HKO:n soittajat järjestivät Ateneumissa XV Panorama Filharmonia -tapahtuman. Ateneumin eri tiloissa esiintyi kolmen tunnin ajan useita eri kamariorkesterikokoonpanoja ja yleisöllä oli tilaisuus tutustua samaan aikaan Ateneumin näyttelyihin ja kuunnella esityksiä.
Homma oli oikein onnistunut kaiken kaikkiaan. Ehdimme käydä kuuntelemassa 6 esitystä (joista yksi sisälsi myös tanssiesityksen).
Tällä kuuntelutahdilla näyttelyihin tutustuminen jäikin sitten auttamatta hyvin pinnalliseksi. Olin ehtinyt käydä “Viiva Italia” -näyttelyssä kertaalleen jo aiemmin, joten toisaalta tiesin, mitä odottaa. Vaikutelma oli tälläkin kerralla sama: suurin osa teoksista on varsin pieniä, mustavalkoisia grafiikan vedoksia, joita on lukemattoman paljon Ateneumin kohtuullisen suurissa tiloissa. Pienet yksityiskohtaiset, usein minimalismilla tai vaatimattomuudellaan puhuttelevat työt eivät mielestäni oikein pääse esille ja edukseen suuressa massanäyttelyssä. Niille parempi ympäristö on pieni galleria tai kodin seinä, jossa ei ole yhtä paljon katsojan kiinnostuksesta ja huomiosta kilpailevia teoksia ympärillä. Omaan mieleen jäivät parhaiten Marino Marinerin värikkäät, melko suurikokoiset työt, varmaankin juuri osittain sen vuoksi, että ne erottuivat muista töistä.
Kuuntelimme:
- Giaccomo Rossini: jousikvartetto C-duuri (RaijasElina, huilu, Ann-Maija Korsimaa klarinetti, Markus Tuukkanen fagotti, Ville Hiilivirta, käyrätorvi)
- W.A. Mozart: Sonaatti G-duuri (Siiri Rasta, viulu, Marjukka Päivärinne, fortepiano)
- Teodor Nicolau: Kadunkulmissa, Op. 15
Kuten odottaa saattoi, tämä oli erikoislaatuinen sekoitus mustalaismusiikin äänimaailmaa, “Balkan-humppaa” ja perinteistä kamarimusiikkia. Tuula Hyyryläisen tanssiesitys antoi oman lisäsäväyksensä, jonka laatua on tosin vaikea määritellä. Vaikka itse en mustalaismusiikin sävyistä yleensä liiemmin välitä, niin Teodor Nicolaun musiikissa on paikoitellen jotain merkillisen kiehtovaa. Itse hankin juuri Nicolaun “Missisaugan” nuotin huilulle ja pianolle ja olen yrittänyt sitä vähän tapailla.
- Giaccomo Rossini: Duo (Tuomas Lehto, sllo, Eero Ignatius, kontrabasso). Kavereilla oli uskomaton meno. Loistava esitys!
- Leonardo Vinci: Sonaatti D-duuri (Jenny Villanen, huilu, Marjukka Päivärinne, fortepiano). Tämä oli mielenkiintoinen, itselleni uusi säveltäjätuttavuus ja vaikealta vaikuttava kappale. Jenny Villanen on upea huilisti.
- Luciano Berio: Duos (Eriikka Maalismaa, viulu, Helmi Kuusi, viulu). Sarja mielenkiintoisia, vähän modernimpia pikku kappaleita. Erityisesti vaikutuksen teki “Tatjana”, jossa viulu-ummikkokin ymmärsi, että viulun huiluäänet olivat todellinen taidonnäyte soittajalta.

Lopuksi ehdimme vielä nauttia lasillisen kahvilassa, jossa Petteri Kivioja, saksofoni, ja Petri Keskitalo, tuuba, jammailivat jazzhenkisiä biisejä. (Tuuba menee muuten täysin sähköbassosta, jos ei satu tietämään, mikä soitin on äänessä.)

Kiitos järjestäjille: Jenny Viljaselle, Teija Kiviselle ja Eriikka Maalismaalle sekä kaikille artisteille. Kokonaisuudessa upea tapahtuma ja mainio, rento tunnelma!

Lähetin muuten saman kirjoituksen www.kulttuurisivut.fi -keskustelupalstan musiikkialueelle. Käykää kommentoimassa:-)

Tuskastuin jälleen ylempien rekisterien äänien hankaluuteen. Jonain päivänä äänet saattavat olla kohtuullisia, mutta yleensä äänenlaatu on surkea, jos ääntä tulee lainkaan.
Ryhdyin sitten tutkimaan peilin ääressä ansatsia tarkemmin. Mitä ylemmäksi asteikolla mennään, sen fokusoidumpi pitäisi ilmavirran ääniaukon yli olla. Kun oikein tarkasti tarkkailin huulten muotoa, huomasin, että itselläni ylähuuleen muodostuu pieni poimu juuri silloin, kun huulten pitäisi saada aikaan tarkka ilmavirta mahdollisimman pienestä aukosta. Poimu on keskellä huulten aukkoa ja mitä ilmeisimmin estää tarpeeksi tarkan puhalluksen muodostumisen. Olikohan huilistin urani tässä? Tuo poimu on nimittäin täysin hallitsematon, en pysty vaikuttamaan sen syntymiseen millään tavoin huulten lihaksilla, vaikka kuinka yrittäisin. En keksi muuta taoaa poimusta eroon pääsemiseksi kuin kirurgin veitsi, joten onkohan ainoa keino huilu-urani jatkumiselle vierailu Nordsrömin klinikalla?
Tästä poimusta on maininta mm. sivulla http://www.keynotesmagazine.com/article/?uid=155

Sunnuntaina oli Vuosaaren kirkossa puhallinkvintetti Colorin konsertti. Kvintetti esitti mukavan sikermän vanhempaa ja uudempaa musiikkia: W.A. Mozartia, Kimmo Leppälää, Marko Portinia ja A. Reichaa. Erityisesti suomalaisten nykysäveltäjien teokset, Leppälän “Five Doubles op.4″ ja Portinin “Kvintetto”, olivat mielenkiintoisia ja hauskojakin uusia tuttavuuksia. Tällaista herkkua pääsee kuulemaan valitettavan harvoin.

Konserissa oli harmillisen vähän yleisöä, harmaa syyssää ja sunnuntai-ilta lähiössä eivät tietenkään voi lähtökohdiltakaan olla mikään yleisöryntäyksen tae. Onneksi kuulijoita kuitenkin oli muutama kourallinen. Olosuhteet sallivat toisaalta harvinaisen herkullisen mahdollisuuden seurata muusikoiden työtä aivan läheltä, kun vain kehtasi mennä kuuntelemaan eturiviin. Erityisesti oli tietenkin mielenkiintoista nähdä ja kuulla huilisti Katja Cederin soittoa lähietäisyydeltä.

Puhallinkvintetti Colorissa esiintyivät:
Katja Ceder, huilu, Keijo Silventoinen, oboe, Reijo Koskinen, klarinetti, Tero Toivonen, käyrätorvi, Kari Tikkala, fagotti.

Yritettyäni rakentaa Haahuilua, ja samaan aikaan yrittäessäni opiskella huilun soittoa, oli tietenkin lähes pakko mennä katsomaan ja kuulemaan Kansallisoopperaan 21.8. “uusintaensi-iltaan” tullutta Taikahuilua.
Taikahuilussahan on melko niukasti huilumusiikkia, tämän tietäen se ei sinänsä ollut pettymys. Sen sijaan muutoin esitys oli kehnompi kuin uskalsi odottaa. Jaakko Ryhänen pelasti mitä yhden basson pelastettavissa on, muutoin esitys oli kehnosti esitettyä teatteria ja laulua, musiikin esityskin vain hieman näitä parempi. Vielä kun lisätään joukkoon lähinnä kummallinen puvustus, niin kolmen tunnin esitys on liian pitkä kärsittäväksi.

Olen koettanut opiskella soittohapuilujen ohessa hieman musiikin teoriaakin. Yleensä olen pystynyt kohtuullisesti ymmärtämään eri asioita teoreettiselta kannaltakin. Musiikki tuntuu tekevän jälleen tässäkin poikkeuksen. Puhtaasti teoreettiselta, siis matemaattis-fysikaaliselta kannalta asiat tuntuvat varsin selkeiltä. Mutta kun niihin yhdistettään vuosisatainen tapa merkitä ja käsitellä asioista nuotiiviivastolla ja teoreettisesti, niin jossain vaiheessa putoan aina kärryiltä.

Merkillistä tietysti on sekin, että ties kuinka suuri osa maailman musiikista on syntynyt ilman käytännössä minkäänlaista, ainakaan kirjallisena merkityn teorian osaamista. Musiikkihan on ääntä, ei nuotteja tai sointumerkintöjä paperilla. Periatteessahan teorian mukaiset asiat, harmonia, sointuasteet jne. pitäisi pystyä kuulemaan sen sijaan, että niitä miettii merkintöinä tai edes nimettyinä intervalleina.

Sekä opettajani että soittotaitoinen kaverini koettavat kovasti tyrkkiä minua improvisaatioharjoituksiin. Sehän ei sinänsä edellyttäisi tolkuttomia teoriaopintoja, mutta kylläkin asteikkoharjoituksia ja arpeggioharjoituksia. Sekä sen lisäksi tietty ymmärryksen, miten niitä sovelletaan käytännön improvisointiin. Katsotaan, valkeneeko asia, jos vain hinkkaa skaaloja ja sointuja edestakaisin.

Yksi pikkuasia näyttää taas hankaloittavan harjoittelua. Kun yritän harjoittella kolmisointuja vaikkapapa blues-kiertoon CCCC-FFCC-GFCC, niin en yleensä pysy “laskuissa”, jos soitan jotain muuta kuin neljäsosanuotteja. Itselläni kun ei ei tule mitenkään selkärangasta, missä kohtaa kiertoa mennään, vaan pitäisi pystyä laskemaan tahdit. Puhallinsoitinta soittaessahan ei voi laskea ääneen, joten laskeminen sekoaa aina jossain vaiheessa, ainakin jos yritän soittaa jotain muuta rytmikuvioita kuin mainittuja neljäsosia.

Vuosi sitten sain merkkipäivälahjaksi uuden Trevor Jamesin Cantabile -huilun lisäksi Yamahan WX5 -digitaalisen puhallinsoittimen. En ole siitä paljon kertonut, joten korjataan tilannetta.

Yamaha WX5 on digitaalinen puhallinsoitinta muistuttava midi-ohjain. Se ei tuota itsessään lainkaan ääntä, vaan sillä ohjataan ulkoista äänilähdettä, syntestisaattoria, soundimodulia tai tietokoneessa toimivaa softasyntetisaattori-ohjelmaa. WX5-soitin tunnistaa puhalluksen voimakkuuden ja suukappaleeseen kohdistuvan puristusvoimakkuuden ja siinä on puupuhaltimia, lähinnä saksofonia ja huilua, vastaavat läpät joita painellaan sormin. Puhalluksen, huulien puristuksen ja sormituksen perusteella WX5 lähettää äänilähteelle midi-viestejä ja äänilähde toistaa ne halutun soittimen äänenä vahvistimen kautta kaiuttimesta tai haluttaessa vaikka kuulokkeista. Itse WX5-ohjaimesta ei lähde mitään ääntä, joten tällä systeemillä voi harjoitella puupuhallinsoittimien soittoa vaikka kuulokkeilla, täysin muita häiritsemättä.

Alkuun ajattelin, että soittelen WX5:sta kuulokkeilla joko tietokoneeseen liitettynä softasyntetisaattorilla tai aiemmin “haa-huilu” -projektin yhteydessä hankkimani General Midi -soundimodulilla. Kumpikin kyllä toimi, mutta molemmissa soittimen hallinta jätti jollain tavoin toivomisen varaa. Kyse on hyvin pienistä asioista, mitään selkeästi havaittavaa puutetta, esimerkiksi viivettä ei äänen tuottamisessa niillä ole. Netissä surfaillessa WX5:sta käsitteleviä juttuja lukiessa alkoi nälkä kuitenkin kasvaa, sillä Yamahalla on sen digipuhaltimille erityisesti suunniteltu äänimoduli VL70-m, jota kaikki käyttäjät kilvan kehuivat. Lopulta en tietenkään voinut vastustaa kiusausta, vaan tilasin sellaisen käyettynä ebays:stä, Japanista asti. Kaukainen myyjä tietysti arvelutti vähän, mutta laite tuli yllättäen parissa päivässä Suomeen! (Suomen päässä Posti ja tulli sitten kyllä hidastivat toimitusta “kiitettävästi”.)

Kotona, kun sai laitteet kytkettyä, kuulokkeet päähän ja ensimmäiset äänet laitekokoonpanosta korviin, niin se tuntui kuin ilotulitukselta. Yksikään aiemmin lukemani kehu ei ollut liioittelua: nämä vempaimet sopivat yhteen täydellisesti! On aivan käsittämätöntä, että soittotuntuma on kuin vaikkapa oikeaa fonia soittaessa: laite vastaa puhallukseen ja huulien puristukseen jopa käsittämättömän hyvin ja monet VL70-m -modulin äänistä ovat uskomattoman luonnolliselta kuulostavia. Se tuottaa yllättävän tarkasti aitoa soitinta vastaavan äänen lisäksi luonnollisia puhinoita, suhinoita ja jopa virheitäkin ääneen. Modulin äänivalikoima on ainakin omaan käyttööni riittävä: 2 x 128 soitinäätnä ja kuusikymmentä muistipaikkaa, joihin voi editoidan omia ääniä (soittimia) tai muokata olemassa olevia ääniä. Osa modulin äänistä on luonnollisia soittimia tarkoin jälljitteleviä, osa keinotekoisia.

Yamaha WX5 -ohjaimen voi pienillä kytkimillä ohjelmoida noudattamaan joko saksofonin tai huilun sormitusta. (Kytkimiä on myös moneen muuhun säätötarkoitukseen, viritykseen, transponointiin, herkkyyden säätöön, otteiden tarkkuuden säätöön jne. Itse asiassa säätömahdollisuuksia on niin, paljon, että soittimen säätäminen sopivaksi vaikuttaa turhankin vaikealta.) Jos soittimeen valitsee huilun sormituksen, ohjataan rekisterinvaihtoa huulien puristusvoimakkuudella. Saksofonisormituksessa rekisterin vaihto tapahtuu luonnollisesti oktaaviläpällä ja huulien puristusvoimalla ohjataan äänen sävyä. Valitsemalla huilusormituksen menettääkin tavallaan hieman ilmaisumahdollisuuksia, kun huulien puristuksella ei voikaan vaikuttaa äänen sävyyn, kuten saksofonin sormituksilla. Sen vuoksi laitetta tuleekin soitettua pääasiassa saksofonin sormituksella. Alkuun pelkäsin, että siitä voisi olla haittaa huiluopintojen kannalta, mutta ainakin tässä vaiheessa pelko vaikuttaa turhalta: ilmeisesti soittoasento ja suukappale ovat sen verran erilaiset kuin huilussa, että kehokin tuntuu “ymmärtävän”, että kyseessä eri soitin, eivätkä esimerkiksi sormitukset tunnu menevän kovin herkästi sekaisin soitinta vaihtaessa.

Soittomahdollisuus kuulokkeilla, erityisesti sen mahdollistama harjoitusajan lisääntyminen, vaikuttaa sen sijaan ainakin jossain määrin kehittäneen jo tähän mennessä rytmiikkaa, nuottien lukemista ja ylipäätään tulkintaa. Nyt on mahdollisuus harjoitella soittamista täysin luonnolliselta tuntuvalla puhallinsoittimella vaikka keskellä yötä häiritsemättä muita!

Lopuksi joudun tuottamaan pettymyksen niille, jotka mahdollisesti innostuivat näistä laitteista ja ajattelivat ehkä heti hankkia vastaavt itselleen. Kumpaakaan laitetta, Yamaha WX5 -ohjainta tai VL70-m -äänimodulia, ei pysty hankkimaan Euroopasta, ainakaan EU:n alueelta. Yamaha ei jostain syystä tuo niitä lainkaan Eurooppaan, eikä niitä suostu toimittamaan Eurooppaan yksikään jälleenmyyjä muualtakaan maailmasta! Oma WX5 -laitteeni on hankittu USA:ssa asuvan tuttavan välityksellä, joka lähetti sen yksityisesti Suomeen. Äänimoduli VL70-M:n hankin, kuten mainittu, käyttynä ebay:stä.

Monilla keskustelupalstoilla on spekuloitu syytä, miksi laitteita ei myydä Euroopassa. Syyksi on vakavissaan esitetty WX5:n paristokoteloa, joka ei täyttäisi jotain CE-vaatimusta. Tällaista vaatimusta ei yrityksistä huolimatta ole kukaan kyennyt löytämään ja aivan samanlaisilla paristokoteloilla varustettuja muita laitteita myydään EU:ssa yleisesti. WX5:ssäkin on CE-merkki, joten paristokotelosta asia tuskin on kiinni. On todennäköisempää, että syynä on esimerkiksi jokin aika sitten voimaan tulleet RoHS-määräykset, jotka koskevat mm. lyijytöntä juotostinaa. Tai sitten Yamaha vain haluaa kiusata eurooppalaisia puhallinoisttajia, ken tietää. Ainakin Yamahan olisi reilua kertoa avoimesti vaikkapa nettisivuillaan syy laitteen vetämiseen EU:n markkinoilta.

Kesän lomailut menivät taas harmittavan vähäisin soitteluin. Eilaisia soittopillejä oli muutaman viikon lomamatkallakin mukana useampia, mutta kertaakaan ei tullut niitä matkalla soitettua.
Matkan jälkeen onneksi on tullut sentään muutamia kertoja soiteltua, niin huilua, Yamahan WX5:sta kuin vähän muutakin. Mukava yllätys on ollut, että huilun ylempi rekisteri alkaa “hyvinä päivinä” soida jo sen verran siedettävästi, että enää ei hävetä suunnattomasti soitella, vaikka naapurit sattuisivat olemaan kotosalla tai joku muu sattuisikin kuulemaan soittoa.
Pari päivää sitten olin huilutuniilla ja alemman rekisterin ääniä opettaja jopa kerran kehaisi, kun ansatsi sattui oikein kohdalleen. Joten edistystä ilmeisesti tulee kaikilla rintamilla, vaikka se ei harppauksin tapahdukaan.
Rytmiikankaan osalta tiulanna ei ole enää niin toivottoman tuntuinen, kuin vielä vuosi sitten. Tässä vaikuttaa varmaan aiemminkin kuvaamani ilmiö: kun kaikki huomio ei mene enää täysin äänen tuottamiseen ja oikeiden sormitusten hallintaan, jää edes vähän kapasiteettia rytmiikan hallitsemiseen. Nuotteja ehtii lukea selvästi pidemälle, eikä soittessa enää ole sellainen kiire ja stressi rytmiikan hallitsemisesta kuin aiemmin. Soitto on selvästi “rauhoittunut”.

Aloitellessani huilun soittelua puolisentoista vuotta sitten opettajan johdolla, kiinnitti opettajani huomiota monen muun asian ohella oikean käden pikkusormeeni, siis “dis-sormeen”. Oikean käden pikkusormihan painaa huilua soitettaessa melkeinpä jatkuvasti dis-läpää. Ainoastaan muutaman äänen sormituksessa sormi nostetaan läpältä. Pikkussormen tehtävänä on tasapainottaa huilua ja tukevoittaa otetta huilusta. Valitettavasti pikkusormeni oli jatkuvasti jäykkä ja suora, eikä rennon kaareva, mikä lienee yleinen tavoite. Sormi sojottaa soittaessani edelleen suorana, mutta onneksi sormi ei enää ole koko ajan jäykkä, ei tosin erityisen rentokaan.

Kyselin tuolloin vähän jokapuolelta neuvoja sormen asennon normalisoimiseksi. Eipä siihen oikein mitään muita keinoja tullut kuin vain koettaa rentouttaa sormea. Jokin aika sitten löysin kuitenkin apuneuvon vaivaan. En ole sitä itse käyttänyt, sillä itse en koe haittaa suorastakaan sormesta. Olen koettanut nettivideoilta tarkkaan seurata muiden soittajien pikkusormia ja tuntuu siltä, että kyllä joillain virtuooseillakin pikkusormi on melko suorana. Mutta jos joku kokee suoran sormen haittaavan soittoaan, niin nytpä on siihen lääke tiedossa. Tavallinen paperiliitin taivutellaan alla olevien kuvien mukaisesti ja pikkusormi pujotetaan sen lomaan. Sormi pysyy sen jälkeen kaarevana vaikka väkisin. Rentoutta tämäkään ‘gizmo’ ei välttämättä lisää, mutta ehkä ajan kanssa se voisi totuttaa sormen kaarelle niin, että se myöhemmin olisi kaarella myös rennosti, ken tietää.

Viime soittotunnin jälkeen uskomattoman omistautunut opettajani lähetti jälleen meilin, jossa hän antoi vielä lisää vinkkejä ja ohjeita tunnilla käytyihin asioihin, mm. suuriin vaikeuksiini saada h2 edes jotenkuten soimaan, saati sitten puhtaasti. (Sinänsä täytynee todeta, että jotain kehitystä soittotaidossa on varmaankin tapahtunut; vain vähän reilu vuosi sittenhän en saanut käytännössä mitään ääniä kakkosrekisteristä.)

Näiden ohjeiden lisäksi opettaja antoi meilissä vielä yleisiä treenivinkkejä. Ne ovat oikeastaan niin tyrmäävän samankaltaisia kuin maratonharjoittelun menetelmät, että tuntuu melkeinpä typerältä, että en ole itse tullut asioita näin aiemmin ajatelleeksi yhtä selkeästi. Siitä huolimatta, että olen aiemmin jopa miettinyt, että vastaavasti kuin maratonharjoittelussa, myös soittamisessa lepopäivät saattavatkin edistää oppimista. Analogia menee kuitenkin selvästi pidemmällekin, kuten opettajan vinkeistä kävi selville. Olen sentään seitsemälle maratonille jotenkuten menestyksellä treenannut, joten olisi tämän luullut tulevan itsellekin mieleen.

Tässä nyt omassa maratontreenauksessani käyttämäni menetelmät:
Tee harjoitusohjelma:
- suunnittele 12-16 viikkoa kestävän ohjelman päivittäiset harjoitukset
- mieti kunkin ohjelman harjoituksen tarkoitus ohjelmassa: nopeus, kestävyys, lihasvoima
- rytmitä harjoitukset viikoittain: esim. kaksi kevyempää viikkoa, yksi tehokkaampi viikko
- rytmitä päivittäiset harjoitukset: tehokkaampia harjoituksia pitää seurata kevyempiä harjoituksia ja tarvittaessa lepopäiviä, jotta keho palautuu (Kunnon kehittyminen tapahtuu palautumisen aikana, ei harjoituksen aikana! Harjoituksen tarkoitus on vain stimuloida kehitys.)
- tehokkaampi harjoitus vaatii palautumisaikaa enemmän kuin palauttava kevyempi harjoitus
- jokaiselle viikolle tulee yksi pääharjoitus, yleensä ns. ”pitkä lenkki”

Ennen kutakin harjoitusta:
- ennen harjoitusta kertaa ja mieti ohjelman mukainen tavoite
- suunnittele ja päätä mitä teet: mikä on tasaisen vauhdin osuus, mahdollisten vetojen kestot ja tehot

Opettajan treenivinkit noudattivat kutakuinkin samoja periaatteita sovellettuna musiikin tekemiseen ja soittoharjoitusten rytmittämiseen. Käytännössä hyvin samat periaatteet siis pätevät soitto-opiskelussakin:

Kannattaa, tietenkin, tehdä vähän pidemmän aikavälin harjoitusohjelma. Harjoitusohjelmassa toistetaan kevyempiä ja tehokkaampia viikkoja, niin fyysisen kuin henkisen väsymisen ja kyllästymisen ehkäisemiseksi. Viikoittaisessa ohjelmassa samoin, vuorotellen lyhyempiä ja pidempiä raskaampia ja kevyempiä harjoituksia ja ainakin yksi ”pitkä lenkki”, eli kestoltaan pidempi harjoitus. Kun päivittäinen harjoitusaika rajoittuu minulla yleensä muutamasta minuutista puoleen tuntiin, yritän jatkossa saada viikkoon sisällytettyä yhden 45 – 60 minuutin harjoituksen, ja välillä ehkä selvästi pidempiäkin treenejä.

Ensinnä on siis tavoitteen asettaminen. Sitten harjoitusohjelman laatiminen, missä mietitään sopivat suhteet ja painotukset soittoasennon, hengitystekniikan, ansatsin, kielityksen, sormitusten nopeuden ja tarkkuuden jne. harjoittelemiseksi. Sitten vielä ennen kutakin harjoitusta tulee miettiä harjoituksen tavoite. Opettajan ohjeet olivat tietenkin tarkemmat ja yksityiskohtaisemmat, mutta tästä saa varmaan käsityksen periaatteesta. Olenkin nyt ryhtynyt harjoittelemaan tällä uudella asenteella. Ainakin näin alkuvaiheessa se tuntuu hyvin innostavalta.

Totesin jossain vaiheessa itsekseni, että harrastankin ehkä enemmän huiluja kuin huilunsoitoa, vaikka koetankin jatkuvasti opetella myös soittamaan huilua. (Jonkinlaisen siedettävän soittotaidon aion vielä hankkiakin, vaikka väkisin.) Huiluharrastukseni tavoite ei kuitenkaan ole laajan, arvokkaan tai edes aitojen historiallisten soitinten kokoelman haaliminen, vaan enemmänkin ehkä esimerkkien etsiminen mahdollisimman eri tyyppisistä poikkihuiluista. Tämä on tietenkin täysin alkuvaiheessa, kokoelmaksi ei huiluvalikoimaani voi sanoa: siihen kuuluu pari aivan alkeishuilua sekä lahjaksi saatu vähän parempi, jo hyvin soitettava Trevor James. Moderneimpia huiluja edustaa edelleen lahjaksi saatu sähköinen Yamaha WX-5 ja itsehän koerakentelen edelleen jonkinlaista elektronista MIDI-puhallinsoitinta huilun sormituksella. (Tämä hanke on harmillisesti jäänyt ajan puutteen vuoksi täysin keskeneräiseksi, vaikka päässä pyörii uusia toteutusajatuksia jatkuvasti.)

Päähäni jumiutui jokin aika sitten pähkähullu ajatus, että kaipasin näiden elektronisten härvelien seuraksi myös esimerkkiä huilun kehityksen toisesta ääripäästä, esimerkiksi traversoa. Olen joskus aiemmin googlettanut niitä ja todennut, että erittäin harmillisesti soitintehdas Moeck on lopettanut historiallisten huilujen kopioiden valmistamisen hiljattain. Sellainen olisi ollut enemmän kuin täydellinen lisä soittimiini tässä vaiheessa, lisäksi se olisi sopinut rajalliseen budjettiinikin. Otin kuitenkin yhteyttä Woodwinds-soitinliikkeeseen (www.woodwinds.fi) kysyäkseni, olisiko traverso-kopioita koskaan käytettynä liikkeellä. Matti Helin vastasikin välittömästi, että he olivat ostaneet Moeckin viimeisen traverson ja se oli vielä myytävänä. Matti kertoi, että “traverso on aivan erinomainen Claire Souberonin suunnittelema Rothenburgh-kopio. Huilu on matalassa barokkivirityksessä 415=A. Soitin on valmistettu Grenadillasta (Suomessa usein eebenholtsiksi kutsuttu)”.

Kävin vilkaisemassa pilliä ja sehän oli menoa sitten, siis ennen kaikkea rahan menoa. En malttanut olla siitä erossa kuin muutaman päivän ja sitten juoksin sen ostamaan. Hankinta ei ole kaduttanut pienintä hetkeäkään. Täytyy nimittäin sanoa, että onpa tämä traverso aivan käsittämättömän upea esine ja ennen kaikkea kiehtova soitin. Vaikka taitoa sen soittamiseen ei tietenkään ole edes sen vertaa kuin modernin huilun soittamiseen, niin silti omaan korvaan sen ääni on kauniimpi kuin linnun laulu. Sisäänsoittovaiheessa saa soittaa alkuun vain 5-10 minuuttia päivässä, mikä on tuntunut aivan liian vähältä. Tosin ääniaukot ovat kaukana toisistaan ja sormitukset ovat moderniin huiluun “tottuneelle” niin laajat, että sormia alkaa jo tuossa ajassa särkeä ja pakottaa, joten sisäänsoitto suojelee aloittelevaa soittajan näppejäkin.

Woodwinds oli ehdottomasti oikea paikka hankkia soitin. Matti Helin antoi jo liikkeessä vinkkejä ja opastusta enemmän kuin olisin mitenkään voinut odottaa. Sittemmin olen vielä saanut muutamaan ihmettelyyni ja kysymyksiini innostavia ja kannustavia vastauksia sekä apua traverson soitto-oppaiden hankkimisessa. Matti Helinin avulla löysin myös kovin kauniin kappaleen, jota Matti Helinin soittaa traversolla ””Huilun historia” -dvd:n kakkososion, “From Darkness to the Brilliance of Sun King” lopussa. Siinä motiivit tai fraasit ovat kuin linnun laulahduksia, ne toistuvat aina fraasin jälkeen uudelleen vähän hiljaisempina, ikään kuin kaikuna. Kyseessä on J. Hotteterren kappale ”Ecos”, jonka Matti tiesi kertoa olevan ensimmäinen koskaan painettu soolohuilukappale (v. 1700 ). Löysinkin yllättäen kappaleen teeman nuotin pdf-tiedostona sivulta www.flutetunes.com. Valitettavasti siinä ei ole kappaletta kokonaisuudessaan, joten täytyy koettaa saada se vielä käsiin jostain.

Nyt luonnollisesti haluaisin vielä Matit-hiilikuituhuilun ”kokoelmaani” edustamaan moderneinta mahdollista akustista huilua. Niiden hinta vain on sellainen, että lottovoitto tai vastaava onnen potku tarvitaan, ennen kuin sellaisesta uskaltaa todellisuudessa haaveilla.

Pari viikkoa sitten torstaiaamuna tuli googletettua kevään huilukonsertteja. Haaviin sattuikin heti samana iltana pidettävä, ehkä koko kevään huilukonserttien merkkitapaus: Sharon Bezaly oli samana iltana konsertoimassa Lahden Sibelius-talossa Okko Kamun johtaman Sinfonia Lahden kanssa. Sinnehän piti päästä! Ensimmäinen nettilippujen tilausyritys johti oudoille paikoille orkesterin taakse piippuhyllylle, joten ajattelin konsertin olevan loppuun myydyn. Jostain syystä tulin kokeilleeksi kuitenkin parin tunnin päästä uudelleen ja silloin sivusto tarjosi lippuja suoraan huilistin edestä kahdeksannelta riviltä. Eihän siinä auttanut kuin ostaa liput.

Melkein suoraan työpäivän jälkeen ajettiin sitten Lahteen Sibelius-talolle, joka on elämys itsessään. Ulkoa päin katsellessa talo on upea, samoin aula ja lämpiö valtavine lasiseinineen, joista on näkymä Vesijärvelle. Sen sijaan konserttisali vähän ihmetytti. Omaan makuun sen värimaailma oli sekava, synkkä ja oudon tunkkainen. Ulkopuolen ja lämpiön suomalais-skandinaavinen selkeys, rauhallisuus ja tyylikkyys eivät sinne ulottuneet. Penkitkin olivat kapeat ja kovat ja jalkatila olematon. Konsertin loppupuoli alkoi tuntua sen vuoksi puuduttavalta.

Sharon Bezaly on puolestaan ihme itsessään. Hän hallitsee kiertohengityksen, jonka avulla on mahdollista soittaa hyvin pitkiä aikoja ”yhteen soittoon”, vetämättä suun kautta henkeä lainkaan välillä. Hän pystyy vetämään henkeä sisään nenän kautta, kun samaan aikaan edelleen puhaltaa suun kautta ulos huilun ääniaukkoon. En voi ymmärtää, miten se on mahdollista. Sisäänhengitys jopa kuului paikoillemme soiton edelleen jatkuessa, joten täytyy todistaa, että totta se kuitenkin on.

Musiikillisesti konsertti oli lievä pettymys. Akustiikka, kappale tai bändi eivät vain syttyneet siten, kuin joskus tapahtuu kaiken osuessa kohdalleen. Bezaly soitti lopuksi yksin encorena pikkukappaleen, ruotsalaisen modernisoidun kansanlaulun, joka melkein peittosi elämyksenä hetkeä aiemmin Sinfonia Lahden säestämänä kuullun pääkappaleen, Hatšaturjanin Viulukonserton version huilulle. Muutenkaan Hatsaturjanin kappale ei ehkä osunut täysin kohdalleen oman maun mukaan. Voi olla, että se oli valittu ohjelmistoksi ainakin osittain pitkien yhtenäisten soolokohtien vuoksi, jotta kiertohengitys pääsi selkeästi esiin.

Keskiviikkona tuli käytyä pitkästä aikaa soittotunnilla. Pitkä tauko ja vähäinen soittelu tietysti kuuluivat. Opettaja joutui palauttelemaan mieleen aivan perusasioitakin. Se oli tietysti tunnin tarkoituskin, sillä juuri ne tuntuvat omalla kohdalla unohtuvan erityisen herkästi, kun aikaa kuluu edellisestä tunnista.

Viime aikojen erityisongelmaksi on noussut kaksiviivainen h sekä kolmiviivaiset c ja cis. Välillä ne kuin sattumalta soivat, voipa olla hyviä päiviäkin. Sitten ne tavalliseen tapaan joutuvat kateisiin, eikä niitä saa ilmoille puhtaana millään. Toisinaan kuuluu jopa vain pelkkää pihinää. Tätä sitten ihmeteltiin, eikä taaskaan mitään yksittäistä syytä vaikeuksiin löytynyt. Opettajan ammattitaitoa tietysti kuvasti jälleen se, että hän kuitenkin pystyi antamaan harjoituksia, joilla kyseiset äänet edes välillä onnistuivat. Nyt on taas vain harjoiteltava niitä käytännössä, kerta kerran jälkeen.

Harjoitusten toistaminen on soittamisessa itselleni haastavinta. Yleensä olen tottunut opettelemaan asiat menetelminä: kun on jonkin asian periaatteen oivaltanut tai löytänyt, on asia ollut hallussa. Soittamisen opiskelu ei käykään niin, mikä on äärimmäisen ärsyttävää. Musiikissa ja erityisesti soittamisessa jonkin asian ymmärtäminen tai oivaltaminen vain ei kerta kaikkiaan riitä edes alkuun, että siitä syntyisi musiikkia. Tarvitaan lisäksi motorista taitoa, joka ei mitä ilmeisimmin synny muuten kuin toiston ja tarvittaessa satojen, tuhansien ehkä kymmenien tuhansien toistojen kautta. Mitä vanhempana soittamista opiskelee, sen enemmän ilmeisesti toistoja tarvitaan. Tätä on välillä vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Alan pikku hiljaa epäillä ja hyväksyä, että joidenkin asioiden omaksumiseen ei edes loppuelämä enää välttämättä riitä…

Aikanaan tuli luvattua itselle, että soitan joka päivä, edes viisi minuuttia, ellei enempään ole aikaa. Viime marraskuun jälkeen lupaus on pettänyt pahasti. Siitä lähtien en ole läheskään joka päivä huilua kotelosta esille ottanut, onpa välillä mennyt varmaan viikkokin soitotta. Nyt tilanteeseen pitää saada korjaus. Viimeisimmän viikon olenkin taas ahkeroinut päivittäin.

Taidoissa tauko on tietenkin näkynyt, tai oikeammin, kuulunut: mitään edistystä ei ole luonnollisesti tapahtunut. Nyt viimeisimmän viikon harjoituksissa on ollut yllättävän suuria päivittäisiä eroja. Jonain päivänä soitto voi olla melko rentoa ja kuulostaa kohtuulliselta, toisena päivänä voi ääni olla kateissa ja soitto väkinäistä.

Soittotunnillakaan en ole käynyt sitten syksyn. Harmillisesti opettaja ei voi enää opettaa vanhassa paikassa, joka oli kaikin puolin ihanteellinen. Nyt meillä on ollut vaikeuksia löytää molemmille sopivaa aikaa ja paikkaa. Toivottavasti se pikapuoliin onnistuu, niin saisi taas uutta motivaatiota aina innostavalta opettajalta.

Haahuilun kehittäminen on ollut samoin jäissä. Uuteen prototyyppiiin olisi jo entistä kevyemmät kytkimet ja muutkin tarpeet hankittuna, kunhan olisi aikaa ja rauha syventyä mallin suunnitteluun ja rakentamiseen.

Yamahan WX5 digitaalista puhallinsoitintakaan en ole soittanut, sillä oma harminsa on uusi läppäri, jonka Windows Vistaan ei jälleen USB-MIDI -adapteri asentunut normaaliin tapaan. Vistassa on siis sama ongelma kuin XP:ssä, jossa piti nähdä kohtuuton vaiva, että sai USB-MIDI -liikenteen toimimaan. Tyypillistä on, että Microsoftin sivuilta ei asiaan löydy apua, vaan tieto pitää etsiä muilta harrastajilta. Microsoft lahjoittaa tässä aivan tarjottimella asiakkaita Applelle. Kukapa jaksaisi tapella tunti- tai päiväkausia toimimattomien ajureiden kanssa vai tukeakseen miljardiyrityksen surkeaa toimintaa, kun Macin hankkimalla musiikkia pääsee tekemään heti ja vaivattomasti, toimivassa ympäristössä.