Flautissimo

Yritettyäni rakentaa Haahuilua, eli Fantasy Flutea, ja samaan aikaan yrittäessäni opiskella soittamaan huilua, oli tietenkin lähes pakko mennä katsomaan ja kuulemaan Kansallisoopperaan 21.8. “uusintaensi-iltaan” tullutta Taikahuilua.
Taikahuilussahan on melko niukasti huilumusiikkia, tämän tietäen se ei sinänsä ollut pettymys. Sen sijaan muutoin esitys oli kehnompi kuin uskalsi odottaa. Jaakko Ryhänen pelasti mitä yhden basson pelastettavissa on, muutoin esitys oli kehnosti esitettyä teatteria ja laulua, musiikin esityskin vain hieman näitä parempi. Vielä kun lisätään joukkoon lähinnä kummallinen puvustus, niin kolmen tunnin esitys on liian pitkä kärsittäväksi.

Olen koettanut opiskella soittohapuilujen ohessa hieman musiikin teoriaakin. Yleensä olen pystynyt kohtuullisesti ymmärtämään eri asioita teoreettiselta kannaltakin. Musiikki tuntuu tekevän jälleen tässäkin poikkeuksen. Puhtaasti teoreettiselta, siis matemaattis-fysikaaliselta kannalta asiat tuntuvat varsin selkeiltä. Mutta kun niihin yhdistettään vuosisatainen tapa merkitä ja käsitellä asioista nuotiiviivastolla ja teoreettisesti, niin jossain vaiheessa putoan aina kärryiltä.

Merkillistä tietysti on sekin, että ties kuinka suuri osa maailman musiikista on syntynyt ilman käytännössä minkäänlaista, ainakaan kirjallisena merkityn teorian osaamista. Musiikkihan on ääntä, ei nuotteja tai sointumerkintöjä paperilla. Periatteessahan teorian mukaiset asiat, harmonia, sointuasteet jne. pitäisi pystyä kuulemaan sen sijaan, että niitä miettii merkintöinä tai edes nimettyinä intervalleina.

Sekä opettajani että soittotaitoinen kaverini koettavat kovasti tyrkkiä minua improvisaatioharjoituksiin. Sehän ei sinänsä edellyttäisi tolkuttomia teoriaopintoja, mutta kylläkin asteikkoharjoituksia ja arpeggioharjoituksia. Sekä sen lisäksi tietty ymmärryksen, miten niitä sovelletaan käytännön improvisointiin. Katsotaan, valkeneeko asia, jos vain hinkkaa skaaloja ja sointuja edestakaisin.

Yksi pikkuasia näyttää taas hankaloittavan harjoittelua. Kun yritän harjoittella kolmisointuja vaikkapapa blues-kiertoon CCCC-FFCC-GFCC, niin en yleensä pysy “laskuissa”, jos soitan jotain muuta kuin neljäsosanuotteja. Itselläni kun ei ei tule mitenkään selkärangasta, missä kohtaa kiertoa mennään, vaan pitäisi pystyä laskemaan tahdit. Puhallinsoitinta soittaessahan ei voi laskea ääneen, joten laskeminen sekoaa aina jossain vaiheessa, ainakin jos yritän soittaa jotain muuta rytmikuvioita kuin mainittuja neljäsosia.

Vuosi sitten sain merkkipäivälahjaksi uuden Trevor Jamesin Cantabile -huilun lisäksi Yamahan WX5 -digitaalisen puhallinsoittimen. En ole siitä paljon kertonut, joten korjataan tilannetta.

Yamaha WX5 on digitaalinen puhallinsoitinta muistuttava midi-ohjain. Se ei tuota itsessään lainkaan ääntä, vaan sillä ohjataan ulkoista äänilähdettä, syntestisaattoria, soundimodulia tai tietokoneessa toimivaa softasyntetisaattori-ohjelmaa. WX5-soitin tunnistaa puhalluksen voimakkuuden ja suukappaleeseen kohdistuvan puristusvoimakkuuden ja siinä on puupuhaltimia, lähinnä saksofonia ja huilua, vastaavat läpät joita painellaan sormin. Puhalluksen, huulien puristuksen ja sormituksen perusteella WX5 lähettää äänilähteelle midi-viestejä ja äänilähde toistaa ne halutun soittimen äänenä vahvistimen kautta kaiuttimesta tai haluttaessa vaikka kuulokkeista. Itse WX5-ohjaimesta ei lähde mitään ääntä, joten tällä systeemillä voi harjoitella puupuhallinsoittimien soittoa vaikka kuulokkeilla, täysin muita häiritsemättä.

Alkuun ajattelin, että soittelen WX5:sta kuulokkeilla joko tietokoneeseen liitettynä softasyntetisaattorilla tai aiemmin “haa-huilu” -projektin yhteydessä hankkimani General Midi -soundimodulilla. Kumpikin kyllä toimi, mutta molemmissa soittimen hallinta jätti jollain tavoin toivomisen varaa. Kyse on hyvin pienistä asioista, mitään selkeästi havaittavaa puutetta, esimerkiksi viivettä ei äänen tuottamisessa niillä ole. Netissä surfaillessa WX5:sta käsitteleviä juttuja lukiessa alkoi nälkä kuitenkin kasvaa, sillä Yamahalla on sen digipuhaltimille erityisesti suunniteltu äänimoduli VL70-m, jota kaikki käyttäjät kilvan kehuivat. Lopulta en tietenkään voinut vastustaa kiusausta, vaan tilasin sellaisen käyettynä ebays:stä, Japanista asti. Kaukainen myyjä tietysti arvelutti vähän, mutta laite tuli yllättäen parissa päivässä Suomeen! (Suomen päässä Posti ja tulli sitten kyllä hidastivat toimitusta “kiitettävästi”.)

Kotona, kun sai laitteet kytkettyä, kuulokkeet päähän ja ensimmäiset äänet laitekokoonpanosta korviin, niin se tuntui kuin ilotulitukselta. Yksikään aiemmin lukemani kehu ei ollut liioittelua: nämä vempaimet sopivat yhteen täydellisesti! On aivan käsittämätöntä, että soittotuntuma on kuin vaikkapa oikeaa fonia soittaessa: laite vastaa puhallukseen ja huulien puristukseen jopa käsittämättömän hyvin ja monet VL70-m -modulin äänistä ovat uskomattoman luonnolliselta kuulostavia. Se tuottaa yllättävän tarkasti aitoa soitinta vastaavan äänen lisäksi luonnollisia puhinoita, suhinoita ja jopa virheitäkin ääneen. Modulin äänivalikoima on ainakin omaan käyttööni riittävä: 2 x 128 soitinäätnä ja kuusikymmentä muistipaikkaa, joihin voi editoidan omia ääniä (soittimia) tai muokata olemassa olevia ääniä. Osa modulin äänistä on luonnollisia soittimia tarkoin jälljitteleviä, osa keinotekoisia.

Yamaha WX5 -ohjaimen voi pienillä kytkimillä ohjelmoida noudattamaan joko saksofonin tai huilun sormitusta. (Kytkimiä on myös moneen muuhun säätötarkoitukseen, viritykseen, transponointiin, herkkyyden säätöön, otteiden tarkkuuden säätöön jne. Itse asiassa säätömahdollisuuksia on niin, paljon, että soittimen säätäminen sopivaksi vaikuttaa turhankin vaikealta.) Jos soittimeen valitsee huilun sormituksen, ohjataan rekisterinvaihtoa huulien puristusvoimakkuudella. Saksofonisormituksessa rekisterin vaihto tapahtuu luonnollisesti oktaaviläpällä ja huulien puristusvoimalla ohjataan äänen sävyä. Valitsemalla huilusormituksen menettääkin tavallaan hieman ilmaisumahdollisuuksia, kun huulien puristuksella ei voikaan vaikuttaa äänen sävyyn, kuten saksofonin sormituksilla. Sen vuoksi laitetta tuleekin soitettua pääasiassa saksofonin sormituksella. Alkuun pelkäsin, että siitä voisi olla haittaa huiluopintojen kannalta, mutta ainakin tässä vaiheessa pelko vaikuttaa turhalta: ilmeisesti soittoasento ja suukappale ovat sen verran erilaiset kuin huilussa, että kehokin tuntuu “ymmärtävän”, että kyseessä eri soitin, eivätkä esimerkiksi sormitukset tunnu menevän kovin herkästi sekaisin soitinta vaihtaessa.

Soittomahdollisuus kuulokkeilla, erityisesti sen mahdollistama harjoitusajan lisääntyminen, vaikuttaa sen sijaan ainakin jossain määrin kehittäneen jo tähän mennessä rytmiikkaa, nuottien lukemista ja ylipäätään tulkintaa. Nyt on mahdollisuus harjoitella soittamista täysin luonnolliselta tuntuvalla puhallinsoittimella vaikka keskellä yötä häiritsemättä muita!

Lopuksi joudun tuottamaan pettymyksen niille, jotka mahdollisesti innostuivat näistä laitteista ja ajattelivat ehkä heti hankkia vastaavt itselleen. Kumpaakaan laitetta, Yamaha WX5 -ohjainta tai VL70-m -äänimodulia, ei pysty hankkimaan Euroopasta, ainakaan EU:n alueelta. Yamaha ei jostain syystä tuo niitä lainkaan Eurooppaan, eikä niitä suostu toimittamaan Eurooppaan yksikään jälleenmyyjä muualtakaan maailmasta! Oma WX5 -laitteeni on hankittu USA:ssa asuvan tuttavan välityksellä, joka lähetti sen yksityisesti Suomeen. Äänimoduli VL70-M:n hankin, kuten mainittu, käyttynä ebay:stä.

Monilla keskustelupalstoilla on spekuloitu syytä, miksi laitteita ei myydä Euroopassa. Syyksi on vakavissaan esitetty WX5:n paristokoteloa, joka ei täyttäisi jotain CE-vaatimusta. Tällaista vaatimusta ei yrityksistä huolimatta ole kukaan kyennyt löytämään ja aivan samanlaisilla paristokoteloilla varustettuja muita laitteita myydään EU:ssa yleisesti. WX5:ssäkin on CE-merkki, joten paristokotelosta asia tuskin on kiinni. On todennäköisempää, että syynä on esimerkiksi jokin aika sitten voimaan tulleet RoHS-määräykset, jotka koskevat mm. lyijytöntä juotostinaa. Tai sitten Yamaha vain haluaa kiusata eurooppalaisia puhallinoisttajia, ken tietää. Ainakin Yamahan olisi reilua kertoa avoimesti vaikkapa nettisivuillaan syy laitteen vetämiseen EU:n markkinoilta.

Kesän lomailut menivät taas harmittavan vähäisin soitteluin. Eilaisia soittopillejä oli muutaman viikon lomamatkallakin mukana useampia, mutta kertaakaan ei tullut niitä matkalla soitettua.
Matkan jälkeen onneksi on tullut sentään muutamia kertoja soiteltua, niin huilua, Yamahan WX5:sta kuin vähän muutakin. Mukava yllätys on ollut, että huilun ylempi rekisteri alkaa “hyvinä päivinä” soida jo sen verran siedettävästi, että enää ei hävetä suunnattomasti soitella, vaikka naapurit sattuisivat olemaan kotosalla tai joku muu sattuisikin kuulemaan soittoa.
Pari päivää sitten olin huilutuniilla ja alemman rekisterin ääniä opettaja jopa kerran kehaisi, kun ansatsi sattui oikein kohdalleen. Joten edistystä ilmeisesti tulee kaikilla rintamilla, vaikka se ei harppauksin tapahdukaan.
Rytmiikankaan osalta tiulanna ei ole enää niin toivottoman tuntuinen, kuin vielä vuosi sitten. Tässä vaikuttaa varmaan aiemminkin kuvaamani ilmiö: kun kaikki huomio ei mene enää täysin äänen tuottamiseen ja oikeiden sormitusten hallintaan, jää edes vähän kapasiteettia rytmiikan hallitsemiseen. Nuotteja ehtii lukea selvästi pidemälle, eikä soittessa enää ole sellainen kiire ja stressi rytmiikan hallitsemisesta kuin aiemmin. Soitto on selvästi “rauhoittunut”.

Aloitellessani huilun soittelua puolisentoista vuotta sitten opettajan johdolla, kiinnitti opettajani huomiota monen muun asian ohella oikean käden pikkusormeeni, siis “dis-sormeen”. Oikean käden pikkusormihan painaa huilua soitettaessa melkeinpä jatkuvasti dis-läpää. Ainoastaan muutaman äänen sormituksessa sormi nostetaan läpältä. Pikkussormen tehtävänä on tasapainottaa huilua ja tukevoittaa otetta huilusta. Valitettavasti pikkusormeni oli jatkuvasti jäykkä ja suora, eikä rennon kaareva, mikä lienee yleinen tavoite. Sormi sojottaa soittaessani edelleen suorana, mutta onneksi sormi ei enää ole koko ajan jäykkä, ei tosin erityisen rentokaan.

Kyselin tuolloin vähän jokapuolelta neuvoja sormen asennon normalisoimiseksi. Eipä siihen oikein mitään muita keinoja tullut kuin vain koettaa rentouttaa sormea. Jokin aika sitten löysin kuitenkin apuneuvon vaivaan. En ole sitä itse käyttänyt, sillä itse en koe haittaa suorastakaan sormesta. Olen koettanut nettivideoilta tarkkaan seurata muiden soittajien pikkusormia ja tuntuu siltä, että kyllä joillain virtuooseillakin pikkusormi on melko suorana. Mutta jos joku kokee suoran sormen haittaavan soittoaan, niin nytpä on siihen lääke tiedossa. Tavallinen paperiliitin taivutellaan alla olevien kuvien mukaisesti ja pikkusormi pujotetaan sen lomaan. Sormi pysyy sen jälkeen kaarevana vaikka väkisin. Rentoutta tämäkään ‘gizmo’ ei välttämättä lisää, mutta ehkä ajan kanssa se voisi totuttaa sormen kaarelle niin, että se myöhemmin olisi kaarella myös rennosti, ken tietää.

Viime soittotunnin jälkeen uskomaton, omistautunut opettajani lähetti jälleen meilin, jossa hän antoi vielä lisää vinkkejä ja ohjeita tunnilla käytyihin asioihin, mm. suuriin vaikeuksiini saada h2 edes jotenkuten soimaan, saati sitten puhtaasti. (Sinänsä täytynee todeta, että jotain kehitystä soittotaidossa on varmaankin tapahtunut; vain vähän reilu vuosi sittenhän en saanut käytännössä mitään ääniä kakkosrekisteristä.)

Näiden ohjeiden lisäksi opettaja antoi meilissä vielä yleisiä treenivinkkejä. Ne ovat oikeastaan niin tyrmäävän samankaltaisia kuin maratonharjoittelun menetelmät, että tuntuu melkeinpä typerältä, että en ole itse tullut asioita näin aiemmin ajatelleeksi yhtä selkeästi. Siitä huolimatta, että olen aiemmin jopa miettinyt, että vastaavasti kuin maratonharjoittelussa, myös soittamisessa lepopäivät saattavatkin edistää oppimista. Analogia menee kuitenkin selvästi pidemmällekin, kuten opettajan vinkeistä kävi selville. Olen sentään seitsemälle maratonille jotenkuten menestyksellä treenannut, joten olisi tämän luullut tulevan itsellekin mieleen.

Tässä nyt omassa maratontreenauksessani käyttämäni menetelmät:
Tee harjoitusohjelma:
- suunnittele 12-16 viikkoa kestävän ohjelman päivittäiset harjoitukset
- mieti kunkin ohjelman harjoituksen tarkoitus ohjelmassa: nopeus, kestävyys, lihasvoima
- rytmitä harjoitukset viikoittain: esim. kaksi kevyempää viikkoa, yksi tehokkaampi viikko
- rytmitä päivittäiset harjoitukset: tehokkaampia harjoituksia pitää seurata kevyempiä harjoituksia ja tarvittaessa lepopäiviä, jotta keho palautuu (Kunnon kehittyminen tapahtuu palautumisen aikana, ei harjoituksen aikana! Harjoituksen tarkoitus on vain stimuloida kehitys.)
- tehokkaampi harjoitus vaatii palautumisaikaa enemmän kuin palauttava kevyempi harjoitus
- jokaiselle viikolle tulee yksi pääharjoitus, yleensä ns. ”pitkä lenkki”

Ennen kutakin harjoitusta:
- ennen harjoitusta kertaa ja mieti ohjelman mukainen tavoite
- suunnittele ja päätä mitä teet: mikä on tasaisen vauhdin osuus, mahdollisten vetojen kestot ja tehot

Opettajan treenivinkit noudattivat kutakuinkin samoja periaatteita sovellettuna musiikin tekemiseen ja soittoharjoitusten rytmittämiseen. Käytännössä hyvin samat periaatteet siis pätevät soitto-opiskelussakin:

Kannattaa, tietenkin, tehdä vähän pidemmän aikavälin harjoitusohjelma. Harjoitusohjelmassa toistetaan kevyempiä ja tehokkaampia viikkoja, niin fyysisen kuin henkisen väsymisen ja kyllästymisen ehkäisemiseksi. Viikoittaisessa ohjelmassa samoin, vuorotellen lyhyempiä ja pidempiä raskaampia ja kevyempiä harjoituksia ja ainakin yksi ”pitkä lenkki”, eli kestoltaan pidempi harjoitus. Kun päivittäinen harjoitusaika rajoittuu minulla yleensä muutamasta minuutista puoleen tuntiin, yritän jatkossa saada viikkoon sisällytettyä yhden 45 – 60 minuutin harjoituksen, ja välillä ehkä selvästi pidempiäkin treenejä.

Ensinnä on siis tavoitteen asettaminen. Sitten harjoitusohjelman laatiminen, missä mietitään sopivat suhteet ja painotukset soittoasennon, hengitystekniikan, ansatsin, kielityksen, sormitusten nopeuden ja tarkkuuden jne. harjoittelemiseksi. Sitten vielä ennen kutakin harjoitusta tulee miettiä harjoituksen tavoite. Opettajan ohjeet olivat tietenkin tarkemmat ja yksityiskohtaisemmat, mutta tästä saa varmaan käsityksen periaatteesta. Olenkin nyt ryhtynyt harjoittelemaan tällä uudella asenteella. Ainakin näin alkuvaiheessa se tuntuu hyvin innostavalta.

Totesin jossain vaiheessa itsekseni, että harrastankin ehkä enemmän huiluja kuin huilunsoitoa, vaikka koetankin jatkuvasti opetella myös soittamaan huilua. (Jonkinlaisen siedettävän soittotaidon aion vielä hankkiakin, vaikka väkisin.) Huiluharrastukseni tavoite ei kuitenkaan ole laajan, arvokkaan tai edes aitojen historiallisten soitinten kokoelman haaliminen, vaan enemmänkin ehkä esimerkkien etsiminen mahdollisimman eri tyyppisistä poikkihuiluista. Tämä on tietenkin täysin alkuvaiheessa, kokoelmaksi ei huiluvalikoimaani voi sanoa: siihen kuuluu pari aivan alkeishuilua sekä lahjaksi saatu vähän parempi, jo hyvin soitettava Trevor James. Moderneimpia huiluja edustaa edelleen lahjaksi saatu sähköinen Yamaha WX-5 ja itsehän koerakentelen edelleen jonkinlaista elektronista MIDI-puhallinsoitinta huilun sormituksella. (Tämä hanke on harmillisesti jäänyt ajan puutteen vuoksi täysin keskeneräiseksi, vaikka päässä pyörii uusia toteutusajatuksia jatkuvasti.)

Päähäni jumiutui jokin aika sitten pähkähullu ajatus, että kaipasin näiden elektronisten härvelien seuraksi myös esimerkkiä huilun kehityksen toisesta ääripäästä, esimerkiksi traversoa. Olen joskus aiemmin googlettanut niitä ja todennut, että erittäin harmillisesti soitintehdas Moeck on lopettanut historiallisten huilujen kopioiden valmistamisen hiljattain. Sellainen olisi ollut enemmän kuin täydellinen lisä soittimiini tässä vaiheessa, lisäksi se olisi sopinut rajalliseen budjettiinikin. Otin kuitenkin yhteyttä Woodwinds-soitinliikkeeseen (www.woodwinds.fi) kysyäkseni, olisiko traverso-kopioita koskaan käytettynä liikkeellä. Matti Helin vastasikin välittömästi, että he olivat ostaneet Moeckin viimeisen traverson ja se oli vielä myytävänä. Matti kertoi, että “traverso on aivan erinomainen Claire Souberonin suunnittelema Rothenburgh-kopio. Huilu on matalassa barokkivirityksessä 415=A. Soitin on valmistettu Grenadillasta (Suomessa usein eebenholtsiksi kutsuttu)”.

Kävin vilkaisemassa pilliä ja sehän oli menoa sitten, siis ennen kaikkea rahan menoa. En malttanut olla siitä erossa kuin muutaman päivän ja sitten juoksin sen ostamaan. Hankinta ei ole kaduttanut pienintä hetkeäkään. Täytyy nimittäin sanoa, että onpa tämä traverso aivan käsittämättömän upea esine ja ennen kaikkea kiehtova soitin. Vaikka taitoa sen soittamiseen ei tietenkään ole edes sen vertaa kuin modernin huilun soittamiseen, niin silti omaan korvaan sen ääni on kauniimpi kuin linnun laulu. Sisäänsoittovaiheessa saa soittaa alkuun vain 5-10 minuuttia päivässä, mikä on tuntunut aivan liian vähältä. Tosin ääniaukot ovat kaukana toisistaan ja sormitukset ovat moderniin huiluun “tottuneelle” niin laajat, että sormia alkaa jo tuossa ajassa särkeä ja pakottaa, joten sisäänsoitto suojelee aloittelevaa soittajan näppejäkin.

Woodwinds oli ehdottomasti oikea paikka hankkia soitin. Matti Helin antoi jo liikkeessä vinkkejä ja opastusta enemmän kuin olisin mitenkään voinut odottaa. Sittemmin olen vielä saanut muutamaan ihmettelyyni ja kysymyksiini innostavia ja kannustavia vastauksia sekä apua traverson soitto-oppaiden hankkimisessa. Matti Helinin avulla löysin myös kovin kauniin kappaleen, jota Matti Helinin soittaa traversolla ””Huilun historia” -dvd:n kakkososion, “From Darkness to the Brilliance of Sun King” lopussa. Siinä motiivit tai fraasit ovat kuin linnun laulahduksia, ne toistuvat aina fraasin jälkeen uudelleen vähän hiljaisempina, ikään kuin kaikuna. Kyseessä on J. Hotteterren kappale ”Ecos”, jonka Matti tiesi kertoa olevan ensimmäinen koskaan painettu soolohuilukappale (v. 1700 ). Löysinkin yllättäen kappaleen teeman nuotin pdf-tiedostona sivulta www.flutetunes.com. Valitettavasti siinä ei ole kappaletta kokonaisuudessaan, joten täytyy koettaa saada se vielä käsiin jostain.

Nyt luonnollisesti haluaisin vielä Matit-hiilikuituhuilun ”kokoelmaani” edustamaan moderneinta mahdollista akustista huilua. Niiden hinta vain on sellainen, että lottovoitto tai vastaava onnen potku tarvitaan, ennen kuin sellaisesta uskaltaa todellisuudessa haaveilla.

Pari viikkoa sitten torstaiaamuna tuli googletettua kevään huilukonsertteja. Haaviin sattuikin heti samana iltana pidettävä, ehkä koko kevään huilukonserttien merkkitapaus: Sharon Bezaly oli samana iltana konsertoimassa Lahden Sibelius-talossa Okko Kamun johtaman Sinfonia Lahden kanssa. Sinnehän piti päästä! Ensimmäinen nettilippujen tilausyritys johti oudoille paikoille orkesterin taakse piippuhyllylle, joten ajattelin konsertin olevan loppuun myydyn. Jostain syystä tulin kokeilleeksi kuitenkin parin tunnin päästä uudelleen ja silloin sivusto tarjosi lippuja suoraan huilistin edestä kahdeksannelta riviltä. Eihän siinä auttanut kuin ostaa liput.

Melkein suoraan työpäivän jälkeen ajettiin sitten Lahteen Sibelius-talolle, joka on elämys itsessään. Ulkoa päin katsellessa talo on upea, samoin aula ja lämpiö valtavine lasiseinineen, joista on näkymä Vesijärvelle. Sen sijaan konserttisali vähän ihmetytti. Omaan makuun sen värimaailma oli sekava, synkkä ja oudon tunkkainen. Ulkopuolen ja lämpiön suomalais-skandinaavinen selkeys, rauhallisuus ja tyylikkyys eivät sinne ulottuneet. Penkitkin olivat kapeat ja kovat ja jalkatila olematon. Konsertin loppupuoli alkoi tuntua sen vuoksi puuduttavalta.

Sharon Bezaly on puolestaan ihme itsessään. Hän hallitsee kiertohengityksen, jonka avulla on mahdollista soittaa hyvin pitkiä aikoja ”yhteen soittoon”, vetämättä suun kautta henkeä lainkaan välillä. Hän pystyy vetämään henkeä sisään nenän kautta, kun samaan aikaan edelleen puhaltaa suun kautta ulos huilun ääniaukkoon. En voi ymmärtää, miten se on mahdollista. Sisäänhengitys jopa kuului paikoillemme soiton edelleen jatkuessa, joten täytyy todistaa, että totta se kuitenkin on.

Musiikillisesti konsertti oli lievä pettymys. Akustiikka, kappale tai bändi eivät vain syttyneet siten, kuin joskus tapahtuu kaiken osuessa kohdalleen. Bezaly soitti lopuksi yksin encorena pikkukappaleen, ruotsalaisen modernisoidun kansanlaulun, joka melkein peittosi elämyksenä hetkeä aiemmin Sinfonia Lahden säestämänä kuullun pääkappaleen, Hatšaturjanin Viulukonserton version huilulle. Muutenkaan Hatsaturjanin kappale ei ehkä osunut täysin kohdalleen oman maun mukaan. Voi olla, että se oli valittu ohjelmistoksi ainakin osittain pitkien yhtenäisten soolokohtien vuoksi, jotta kiertohengitys pääsi selkeästi esiin.

Keskiviikkona tuli käytyä pitkästä aikaa soittotunnilla. Pitkä tauko ja vähäinen soittelu tietysti kuuluivat. Opettaja joutui palauttelemaan mieleen aivan perusasioitakin. Se oli tietysti tunnin tarkoituskin, sillä juuri ne tuntuvat omalla kohdalla unohtuvan erityisen herkästi, kun aikaa kuluu edellisestä tunnista.

Viime aikojen erityisongelmaksi on noussut kaksiviivainen h sekä kolmiviivaiset c ja cis. Välillä ne kuin sattumalta soivat, voipa olla hyviä päiviäkin. Sitten ne tavalliseen tapaan joutuvat kateisiin, eikä niitä saa ilmoille puhtaana millään. Toisinaan kuuluu jopa vain pelkkää pihinää. Tätä sitten ihmeteltiin, eikä taaskaan mitään yksittäistä syytä vaikeuksiin löytynyt. Opettajan ammattitaitoa tietysti kuvasti jälleen se, että hän kuitenkin pystyi antamaan harjoituksia, joilla kyseiset äänet edes välillä onnistuivat. Nyt on taas vain harjoiteltava niitä käytännössä, kerta kerran jälkeen.

Harjoitusten toistaminen on soittamisessa itselleni haastavinta. Yleensä olen tottunut opettelemaan asiat menetelminä: kun on jonkin asian periaatteen oivaltanut tai löytänyt, on asia ollut hallussa. Soittamisen opiskelu ei käykään niin, mikä on äärimmäisen ärsyttävää. Musiikissa ja erityisesti soittamisessa jonkin asian ymmärtäminen tai oivaltaminen vain ei kerta kaikkiaan riitä edes alkuun, että siitä syntyisi musiikkia. Tarvitaan lisäksi motorista taitoa, joka ei mitä ilmeisimmin synny muuten kuin toiston ja tarvittaessa satojen, tuhansien ehkä kymmenien tuhansien toistojen kautta. Mitä vanhempana soittamista opiskelee, sen enemmän ilmeisesti toistoja tarvitaan. Tätä on välillä vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Alan pikku hiljaa epäillä ja hyväksyä, että joidenkin asioiden omaksumiseen ei edes loppuelämä enää välttämättä riitä…

Aikanaan tuli luvattua itselle, että soitan joka päivä, edes viisi minuuttia, ellei enempään ole aikaa. Viime marraskuun jälkeen lupaus on pettänyt pahasti. Siitä lähtien en ole läheskään joka päivä huilua kotelosta esille ottanut, onpa välillä mennyt varmaan viikkokin soitotta. Nyt tilanteeseen pitää saada korjaus. Viimeisimmän viikon olenkin taas ahkeroinut päivittäin.

Taidoissa tauko on tietenkin näkynyt, tai oikeammin, kuulunut: mitään edistystä ei ole luonnollisesti tapahtunut. Nyt viimeisimmän viikon harjoituksissa on ollut yllättävän suuria päivittäisiä eroja. Jonain päivänä soitto voi olla melko rentoa ja kuulostaa kohtuulliselta, toisena päivänä voi ääni olla kateissa ja soitto väkinäistä.

Soittotunnillakaan en ole käynyt sitten syksyn. Harmillisesti opettaja ei voi enää opettaa vanhassa paikassa, joka oli kaikin puolin ihanteellinen. Nyt meillä on ollut vaikeuksia löytää molemmille sopivaa aikaa ja paikkaa. Toivottavasti se pikapuoliin onnistuu, niin saisi taas uutta motivaatiota aina innostavalta opettajalta.

Haahuilun kehittäminen on ollut samoin jäissä. Uuteen prototyyppiiin olisi jo entistä kevyemmät kytkimet ja muutkin tarpeet hankittuna, kunhan olisi aikaa ja rauha syventyä mallin suunnitteluun ja rakentamiseen.

Yamahan WX5 digitaalista puhallinsoitintakaan en ole soittanut, sillä oma harminsa on uusi läppäri, jonka Windows Vistaan ei jälleen USB-MIDI -adapteri asentunut normaaliin tapaan. Vistassa on siis sama ongelma kuin XP:ssä, jossa piti nähdä kohtuuton vaiva, että sai USB-MIDI -liikenteen toimimaan. Tyypillistä on, että Microsoftin sivuilta ei asiaan löydy apua, vaan tieto pitää etsiä muilta harrastajilta. Microsoft lahjoittaa tässä aivan tarjottimella asiakkaita Applelle. Kukapa jaksaisi tapella tunti- tai päiväkausia toimimattomien ajureiden kanssa vai tukeakseen miljardiyrityksen surkeaa toimintaa, kun Macin hankkimalla musiikkia pääsee tekemään heti ja vaivattomasti, toimivassa ympäristössä.

Nyt olen jo aivan ällikällä lyöty. Opettaja korjasi muutamaa pikkuasiaa viime tunilla ja siitä lähtien äänen saaminen on muuttunut treeni treeniltä helpommaksi. Nyt onnistuu jo osa d2-d3 -äänistäkin peräti pianona, ehkäpä peräti pianissimonakin. Onhan siellä välissä muutama hankalampi tapaus, mm. c3, mutta se ei nyt haittaa menoa. Kuten eivät haittaa pienet epäpuhtaudenkaan. Kaikki ajallaan, noihin pikkukorjauksiin keskitytään hetken päästä.

Viime viikon soittotunti oli antoisa, vaikka tavalliseen tapaan itse tunnilla olinkin jälleen melkoisen kipsissä. Opettajan täytyy jo tässä vaiheessa alkaa ihmetellä, että eikö toi millään opi mitään:-) Nytpä kuitenkin kotona opettajan oppeja muistellessani sain melkein “ahaa”-elämyksen: ylemmästäkin rekkarista alkoi tulla välillä aivan siedettäviä ääniä ja mikä ihmeellisintä, nyt tuntuu, että on mahdollista soittaa ylempiä ääniä vähän hiljempaakin. Ei ehkä aivan pianissimona vielä, mutta kuitenkin selvästi aiempaa pienemmällä volyymilla. Kuten opettaja on alusta alkaen koettanut päähäni saada mahtumaan, on kyse paljolti rentoudesta. Koko keho pitäisi pitää rentona, mutta samaan aikaan mielen pitää olla “tarkkaavainen”. (Barry Greenin kirjassaan “The Inner Game of Music” käyttämää sanaa “awarness” vastaavasti.) Kun puhallusta tarvitaan, on juuri oikeiden lihasten toimittava, samalla kun muiden lihasten pitää pysyä “tarkkaavaisen” rentoina, valmiina toimimaan, jos tarvitaan. Erityisen tärkeää tämä tuntuu olevan, paitsi puhalluksen lähteillä alavatsassa, myös huulten lihaksissa. Puhallusaukko huulten välissä pitää saada riittävän pieneksi ja kapeaksi, samaan aikaan huulia kuitenkaan jännittämättä! (Jossain videopätkässä James Galway varoittelikin kireästä “huilistin hymystä”.)
Juuri nämä sinänsä ristiriitaiset tavoitteet tuntuvat sekoittavan aloittelijaa. Kun kiinnittää yhteen asiaan huomiota, niin auttamatta muut asiat unohtuvat, kun toiminnasta puuttuu “automaattisuus” ja kaikki täytyy tehdä tietoisesti. Kuitenkin juuri tietoinen keskittyminen kuhunkin asiaan vuorollaan lopulta johtaa toiminnan automatisoitumiseen ja muuttumiseen tietyllä tavoin vaistomaiseksi. Valitettavasti se tuntuu vaativan sitä enemmän aikaa, mitä enemmän harjoittelijalla on ikää. Tässä vaiheessa opettajan kyvykkyys punnittaan: opettajan pitää kyetä mukautumaan aikuisoppilaan hitaaseen kehitystahtiin ja toisaalta opettajan pitää osata löytää harjoituskappaleita, joissa hitaammin kehittyväkin oppilas kokee kuitenkin löytämisen iloa. Oma openihan tämän taidon osaa.

Oma osansa rekisterin laajentumisessa täytyy olla huilullakin. Vaikka uusi huilu on TJ:n omien esitteiden mukaan jopa vaikeampi äänenmuodostukseltaan kuin aiempi TJ:n alkeishuilu, niin jotain rentoa keveyttä tämä uudempi huilu on tuonut tullessaan. Keveys ei rajoitu pelkästään ansatsiin ja äänen muodostukseen, vaan nyt ei huilua enää tule puristaneeksi “rystyset valkoisina” kuten ennen, vaan ote huilusta on kauttaaltaan kevyempi. Johtuuko se sitten huilusta vai harjoittelun etenemisestä, vaikea sanoa.

Nythän soittaminen alkaa tuntua kerta kerralta hauskemmalta, kun oikeastaan periaatteessa pystyy soittamaan jo melkein mitä vain! (Korostetaan nyt toki sanoja “periaatteessa” ja “melkein” edelleen: käytännössä yksinkertaisimmissakin kappaleissa on edelleen aivan riittävästi hiomista.)

Kutakuinkin näihin aikoihin on kulunut vuosi siitä, kun aloitin huilunsoiton opiskelun omatoimisesti ja hieman myöhemmin sitten opettajan ohjaamana. Lienee jonkinlaisen vuosikatsauksen paikka.

Huilun soittaminen on vaikeampaa kuin luulinkaan

Aloittaessani ajattelin: “Sormituksethan jo suurinpiirtein osaan saksofoniopintojen perusteella. Sen lisäksihän ei tarvitse opetella kuin vähän puhallustekniikaa niin, että saa ylemmätkin oktaavit soimaan. Pari tuntia osaavalta opettajalta riittää varmasti siihen.” Kovin paljon enempää ei pieleen olisi voinut mennä:-)
Saksofonista saa äänen pienen yrittämisen jälkeen melko taatusti. Oktaavi vaihtuu oktaaviläpällä, joten sekään ei vaadi kuin sormitusten opiskelua. Huilusssa sen sijaan äänen tuottaminen on oma maailmansa. Oktaavin vaihtokin tapahtuu puhallusta, tai tarkemmin ansatsia, muuttamalla. Minun kohdallani juuri se oli alkuun suurin este. Edelleen äänen saaminen ylemmässä rekisterissä on hankalaa. Erityisesti mitä ylemmäs mennään, sen vaikeampaa tuottaa ainakaan siedettävältä kuulostavaa ääntä. Yllättävintä on ollut oppia (opettajan ansiosta), että äänen tuotantoon vaikuttaa koko kehon hallinta, jopa vatsalihakset!
Kaikki muukin tuotti alussa (ja edelleen) yllättäviä vaikeuksia. Vaikka sormitukset muistuttavat fonia, on eroja juuri tarpeeksi, että tuntuu, että vanhoista foniopinnoista on melkeinpä enemmän haittaa kuin hyötyä. Soittoasento, kehon hyvä hallinta ja samanaikainen rentous ovat aloittelijalle hämmentävän ristiriitaisia tavoitteita. Onneksi opettajani on kärsivällinen ja jaksaa kerrasta toiseen korjata samoja vikoja.

Huilun soittaminen on hauskempaa kuin luulinkaan

Vaikka soittaminen on vaikeaa, niin on se hauskaakin. Ei kuitenkaan aina, ja aluksi varsinkin harvemmin. Alkukuukausista on jäänyt lähinnä mieleen turhautuminen ja monasti oli huilu vaarassa lentää keihäänä kauas. Pikkuhiljaa kuitenkin, taidon ehkä kuitenkin huomaamatta karttuessa (ainakin toivottavasti), on soittaminen muuttunut koko ajan hauskemmaksi. Nyt harjoittelemaan ei enää tarvitse pakottautua. Sen sijaan ei päinvastoin oikeastaan malttaisi odottaa, että pääsee harjoittelemaan. Tosin rytmiharjoitukset ovat edelleen yhtä vastenmielisä kuin aloittaessa.

Huilu vaihtunut tiuhaan

Alkuvaiheessa ei tietenkään kyennyt erottelemaan huilulujakaan. Putki kuin putki, kaikissa samat läpät ja puhallussaukko, miten niiden välillä voisi kovin isoja eroja olla. Aloitin soittelun perheeseen aiemmin hankitulla Buffet-merkkisellä huilulla. Sittemmin hankin Buffetin rinnalle Trevor Jamesin alkeishuilun ja nyt sain pari viikkoa sitten lahjaksi Trevor Jamesin vähän paremman mallin. Kaikilla niillä voi soittaa, varmasti jopa hyvin, jos on taitoa. Mutta huiluissa on eroja yllättävän paljon. Vaikka missään kohden ei maallikkoharrastelijana pytykään eroja nimeämään, niin silti uusin huilu on jotenkin kevyt ja vaivaton soittaa. Eivät edellisetkään ole ollenkaan mahdottomia tai huonoja olleet, mutta eroa kuitenkin selvästi on. Ehkä alkuvaiheessa toisaalta eroa ei olisi kyennyt huomaamaankaan?

Digitaaliset huilut

Vaikka elektroninen tai nykyään kai digitaalinen musiikki ei enää itsessään aivan samalla tavoin kiehdokaan kuin nuorempana, niin silti digitaaliset instrumentitkin ovat taas vallanneet oman tilansa ajatuksista ja ajankäytöstä. Tällä kerralla syynä on ollut ensisijaisesti tarve harjoitella hiljaisesti. Huilun ääni on yllättävän voimakas ja läpitunkeva, eivätkä lähimmäiset ymmärrettävästi varsinkaan yömyöhään jaksa sitä kuunnella. Siksi on mukava harjoitella edes jotain osa-aluetta soitosta hiljaisella digi-instrumentilla kuulokkeilla, vain itse sulosoinnista “nauttien”. Digitaalisia puhallin-instrumenttejakin on vuodessa kertynyt yllättäen jo kolme: entuudestaan oli Casion elektroninen sähkösaksofoni, joka on nyt kunnostettu, oma rakennusprojekti “haahuilu”, josta olen tehnyt oheen omat sivut ja nyt viimeisimmäksi merkkipäivälahjaksi saatu Yamaha WX5 -midipuhallin.

Syksy lienee aluillaan, kun puissa lehdet alkavat pikku hiljaa kellastua. Loma- ym. kesäkiireet alkavat sen verran helpottaa, että huiluunkin ehtii tarttua taas edes ajoittain. Kesä meni melkein soittamatta, vaikka ajatus oli päinvastainen ja huilu oli mukana ulkomaan kierroksellakin. Kotelossa se kuitenkin pysyi koko neljän viikon matkan.

Pari viikkoa sitten vietin merkkipäivää, tai oikeastaan nimenomaan en viettänyt, vaan olin ns. “matkoilla”. Sain kuitenkin lahjoja; erityisen mieluisia olivat tietenkin upea Trevor James Cantabile -huilu ja Yamaha WX5 -digitaalinen midihuilu. (Tosin ehdottomasti suurimman vaikutuksen teki lahjaksi saatu lentotunti pienkoneella, mutta se ei kuulu tämän blogin aihepiiriin, vielä:-) Huiluista Trevor Jamesin kanssa olen jo päässyt vähän tutuksi, sen sijaan Yamahan salojen selvittely jää talven iltoihin. Jo pelkästään Yamahan säätäminen soittokuntoon on sen monipuoliuuden vuoksi melkoisen aikaavievää.

TJ:n Cantabile sen sijaan on jo soinut muutamia kertoja. Sen perusteella pitää tunnustaa, että instrumentillakin merkitystä. Hyvä soittaja varmasti saa perussoittimellakin kauniin äänen ja miellyttävää musiikkia aikaiseksi, mutta tällaiselle aloittelijalle on näemmä (tai pitäisikö sanoa “kuulemma”, kun puhutaan musiikista?) monin verroin helpompi soittaa kunnon soitinta.

Vaikka en siinä mitään selvää yksittäistä eroa aiempiin huiluihin pysty nimeämään, niin silti soitto tuntuu huomattavasti kevyemmältä. Välillä tuntuu melkein kuin sormet tanssisivat läpillä ja erityisesti äänen saaminen on välillä suorastaan helppoa aiempaan nähden, ikään kuin ei tarvitsisi puhaltaa ollenkaan niin kovaa. Jopa pianissimo toisessa rekisterissä alkaa tuntua ainakin mahdolliselta. (Pianissimo kolmannessa rekkarissa on kyllä utopiaa:-) Tietysti äänen laatu on vielä mitä on, mutta nyt tuntuu taas tosi hauskalta soitella.

Osa hauskuudesta on opettajan suosittelemien vihkojenkin ansiota. Aiemmin hommasin omin päin muutamia jazz-vihkoja Amerikasta tilaamalla (kirjoitan näistä myöhemmin lisää). Olin heti uuden huilun kanssa soittotunnilla ja opettaja suositteli tuolloin jazz-vihkojen lisäksi “Gariboldin Übungen”, “40 Little Pieces for Flute” ja “125 Easy Classical Studies for Flute” -vihkoja, koska olen kiinnostunut myös klassisen musiikin harjoittelemisesta. Olen pääasiassa soitellut opettjan antamia “läksykappaleita”. En ole malttanut olla välillä kuitenkin tapailematta vähän muitakin kappaleita. Kaiken kaikkiaan nuo ovat mukavia vihkoja: ainakin osaa kappaleista pystyy jo vähän tapailemaa, mutta suurin osa on selvästi haastavampia kappaleita, joten puuhaa ja riittää!

H-jalka
Uudessa huilussa on nyt sitten sekä c- että h-jalka. Jos pitäisi valita vain jompi kumpi, “perinteinen c-jalka” tai h-jalka, enpä osaisi edelleenkään sanoa, kumman ottaisin. H-jalka on selvästi painavampi, jopa yllättäenkin, sillä se ei kooltaan ole merkittävästi c-jalkaa pidempi. Itseäni painon lisääntyminen ei haittaa laisinkaa, ehkä jopa päinvastoin. Joku, joka on soittanut pidempään, on tietysti voinut jo tottua niin c-jalan painoon, että h-jalan lisäpaino tuntuu oudolta.

H-jalan kanssa huilun ääni on kautta linjan syvempi, omasta mielestäni kauniimpi. Huomattavaa eroa vaadittavassa ansatsissa en huomaa. Vaikka eri lähteiden mukaan ylemmän rekisterin pitäisi olla hieman hankalampi h-jalan kanssa, en itse huomaa ainakaan merkittävää eroa. Kun vakiotreenejä soittelee huilunuoteista, tulee huiluun kuitenkin valittua c-jalka.

Vielä kun malttaisi/viitsisi/jaksaisi/uskaltaisi keskittyä välillä rytmiikkaankin. Se on edelleen vastenmielisin osa treeniä.

Olen viime soittotunnin jälkeen lueskellut opettajan suosittamaa “The Inner Game of Music” -kirjaa aina, kun joutoaikaa on ollut. Aivan mainio kirja, kiitos opelle vinkistä!

Kevään piti olla töiden puolesta kevyehkö, mutta toisin kävi. Aivan rutiinijututkin aiheuttivat poikkeuksellista päänvaivaa. Pari fliunssaakin on haitannut oloa.  Huiluharjoitukset ovat jääneet ehkä puoleen aiotusta jokapäiväisestä harjoittelusta.

Viime kirjoituksen jälkeen olen ehtinyt kuitenkin käväistä yhdellä tunnilla. Katri laati minulle perusrytmiharjoituksia. Vaikka ne ovatkin muskaritasoa, ovat ne minulle aika vaativia. Jätän ne jälleen kovin miellelläni sivuun ja alan soitella kappaleita.

Olen ottanut nyt tavaksi soittaa harjoituksen lopuksi aivan taydelliseti omien kykyjeni yli menevää Urmas Sisakin Omega Centauria. On kuitenkin palkitsevaa huomata, että joitain riffejä pystyy jotenkuten jo soittamaan, vaikkakin vain noin puolella merkitystä temposta Pystyisinköhän sen joskus vielä soittamaan?

Viimeisen parin viikon aikana on lupaus päivittäisestä harjoittelusta pettänyt pahasti. Korkeintaan joka toinen päivä on ehtinyt puheltamaan, hyvä jos viisi minuuttia korkeintaan silloinkin. Kehitystähän ei näin tapahdu, mutta toivottavasti edes taito pysyy yllä.

Tänään kävisin oman opettajan konsertissa. Muitakin soittajia esiintyi samassa tilaisuudessa, mutta mun mielestä oma opettaja oli tietenkin paras.

Kunpa huilukonsertteja olisi enemmän. Ei kyllä mistään muusta saa yhtä paljon uutta intoa kuin elävästä oman instrumentin konsertista.

Nyt saunaan hikoilemaan, siis huilun varressa…

Tunnilla noloa
Viime viikolla kävin taas soittotunnilla. Olin juuri päässyt blogissa kehumaan, että soitto alkaa kulkea ja äänetkin alkavat tulla vaivattomasti. Tunnilla sitten olinkin aivan kipsissä. Ääni oli surkea, sormitukset kateissa ja kestot mitä sattui. Kyllä nolottaa.
Aiheuttaakohan opettajan kunnioitus ja kiitoksen tarve sen, että epäonnistumista pelkää niin paljon, että jännitys itsessään aiheuttaa epäonnistumisen? Tunnilla tietysti pitäisi olla pelkäämättä virheitä. Juuri virheistähän sitä oppii ja kun tekisi itselle tyypillisiä virheitä, olisi opettajalla mahdollisuus niihin puuttua ja korjata juuri niitä. Nyt tuli tehtyä virheitä niin paljon, että eihän sellaisesta urakasta paraskaan opettaja selviä Vika on kyllä ihan omien korvien välissä, opettajan asenne on koko ajan kannustava ja hän pystyy omalta osaltaan kyllä luomaan rennon ja oppimiselle otollisen ilmapiirin. Kunpa vain itse osaisin ottaa siitä enemmän irti.
Kotona kauniimmin
Onneksi kuitenkin soittelu kotona tunnin jälkeen on taas onnistunut kohtuullisesti. Erityisen tyytyväinen jaksan olla siitä, että äänen tuottaminen tuntuu muuttuvan koko ajan vaivattomammaksi. Nyt olisi todellakin mahdollisuus keskittyä tällä rytmiikan ja kestojen harjoitteluun, jossa puutteeni tällä hetkellä ovat suurimmat. On sormitustekniikassa ja puhalluksessakin vielä rehellisyyden nimissä parantamista, alkeellistahan tekniikkani vielä on. Mutta ne eivät enää ole kuin muuri soittamisen esteenä, kuten aloittaessa.
Stressiä
Olen aina lopettanut järjestelmällisen soittoharjoittelun tässä vaiheessa, kun pitäisi pureutua rytmiikkaan, ja täsmällisten kestojen harjoitteluun. Nyt aion jatkaa, vaikka vaihe onkin aivan yllättävän, jopa käsittämättömän hankala. Kestojen harjoittelu aiheuttaa selvästi stressiin verrattavia reaktioita. Vaikka harjoittelu on vapaaehtoista, yksin harjoitellessakin alkavat kädet hikoilla, syke nousee ja hengitys muuttuu pinnallisemmaksi. Lopulta jätän yleensä vielä harjoituksen tekemättä ja soitan jonkin tutun lurituksen. Ilmiö liittyy jotenkin ajan hallintaan, siitähän kestoissa on kysymys. Tuntuu, että jos ei onnistu soittamaan oikein kestoja, on koko kappale kerralla menetetty. Tunne tiivistyy esimerkiksi hetkeen, kun vaikkapa jossain synkooppisessa kohdassa kahdeksasosa tauon jälkeen tulee neljäsosa sitten pitäisi soittaa jotain muuta, ja se myöhästyykin jolloin sekoankin laskemisessa ja rytmissä tyystin. Jälleen “pelko” siitä, että niin käy kuitenkin, saattaa tehdä epäonnistumisesta lähes vääjäämättömästi ennalta määrättyä. Niinpä en edes ryhdy harjoittelemaan koko asiaa, koska en onnistu siinä kuitenkaan! Tähän täytyisi löytää lääke.

Eilen, flunssan vihdoinkin helpotettua, pääsin taas pitkästä aikaa soittelemaan huiluakin. Viikon tauko olikin tehnyt todella terää. En  muista koskaan saaneeni huilusta ääntä yhtä vaivattomasti. Ylemmätkin rekisterit tuntuivat soivan kuin leikkiä vain. Jos kuitenkin vähän harjoittaisi edelleen itsekriittisyyttäkin, niin onhan ääni tietysti epäpuhdas ja erilaisia rääkäisyitäkin väliin pääsee. Mutta verrattuna muutaman kuukauden takaiseen tuntuu kuin soittaisi eri instrumenttia, silloinhan soitin ei tahtonut taipua soittajan tahtoon millään.

Nyt sitten opiskelemaan itse musiikkia ja sen tekemistä, tästä alkaa varsinainen työ

Kuten aiemmin mainitsin, yksi keskeinen puutteeni on kestojen ja ajoituksen kanssa “laiskottelu”. Nyt, kun tauko oli paikallaan, pitää laittaa taukokin paikalleen.

Nuha ja yskä vaivaa edelleen, eikä huilun soitosta oikein tule mitään. Nyt alkaa olla vieroitusoireita, joihin pianon pimputtelukaan ei tunnu enää tuovan liennytystä.

Haahuilun rakentaminen tietysti on vähän kerrallaan edennyt, kun aikaa on jäänyt huilun soittoharjoituksilta. Nyt ollaan vaiheessa, että pitäisi vain tehdä loppusäätö ohjelmistoon ja lopultakin todella ladata ohjelma laitteeseen ja katsoa, mitä tapahtuu. Jostain syystä juuri tässä vaiheessa sitä alkaa helposti säätää jotain pientä yksityiskohtaa loputtomasti. Taustalla on tietysti pelko siitä, että homma ei toimikaan toivotulla tavalla.

Soittelu on viime päivinä jäänyt flunssan vuoksi. Puhaltajilla flunssa katkaisee ikävästi harjoittelun totaalisesti. Puhkuminen ei nimittäin onnistu alkuunkaan, jos vähänkään niiskuttaa tai yskittää. No, olen ryhtynyt opiskelemaan pianonsoittoa flunssan ajan, kun jotain meteliä pitää näemmä tuottaa kuitenkin koko ajan.

Flunssa oireili jo perjantaina ja lauantaina tuli käytyä tutun kanssa Tallinnassa pikavisiitillä. Pakenimme baarista karaoken alkaessa keulan ravintolaan, jossa menomatkalla soitteli mukiinmenevä jazzkokoonpano. Paluumatkalla suuntasimmekin suoraan keularavintolaan ja olimme pudota penkeiltä, kun esiintyjinä oli Johanna Iivanainen ja Eero Koivistoisen yhtye! (http://www.suomijazz.com/lennosta.htm). Erityisen hauskaahan oli tietysti, että kaverina oli mukana ammattimuusikko, joka sattui tuntemaan soittajat. Ja yhteensattumana vielä sekin, että saman kaverin kanssa käytiin jo “pikkupoikina”, vuosikymmeniä sitten, kuuntelemassa mm. juuri Eero Koivistoisen yhtyeen äänitteitä Suomalaisen säveltaiteen edistämissäätiössä.
Siinä risteilyssä oli money well spent! Paluumatka olikin sitten aivan liian lyhyt.

Sitä suurempi on harmi nyt, kun ei räkätaudilta pääse itse lainkaan fiilistelemään huiluun puhkumalla.

Olen taudista huolimatta saanut kuitenkin edistettyä himpun verran haahuilua http://flautissimo.wippiesblog.com/sahkopuhaltimet/haahuilun-proto/. Kolvailin viimein paikoilleen puhallustunnistimen elektroniikan. Tosin em. sivu on vielä siltäkin osin päivittämättä.
Nyt pitäisi enää tehdä loppusilaus ohjelmistoon ja sitten kerätä rohkeutta kokonaisuuden kokeilemiseen. Pelottaa nimittäin, että koko komeus vielä kärähtää heti, kun kytken siihen virrat. Ei olisi kohdallani ensimmäinen kerta, kun tuntikausien, jopa -kymmenien, puurtaminen luhistuu johonkin yhteen väärin kytkettyyn piuhaan.