Flautissimo

Keskiviikkona tuli käytyä pitkästä aikaa soittotunnilla. Pitkä tauko ja vähäinen soittelu tietysti kuuluivat. Opettaja joutui palauttelemaan mieleen aivan perusasioitakin. Se oli tietysti tunnin tarkoituskin, sillä juuri ne tuntuvat omalla kohdalla unohtuvan erityisen herkästi, kun aikaa kuluu edellisestä tunnista.

Viime aikojen erityisongelmaksi on noussut kaksiviivainen h sekä kolmiviivaiset c ja cis. Välillä ne kuin sattumalta soivat, voipa olla hyviä päiviäkin. Sitten ne tavalliseen tapaan joutuvat kateisiin, eikä niitä saa ilmoille puhtaana millään. Toisinaan kuuluu jopa vain pelkkää pihinää. Tätä sitten ihmeteltiin, eikä taaskaan mitään yksittäistä syytä vaikeuksiin löytynyt. Opettajan ammattitaitoa tietysti kuvasti jälleen se, että hän kuitenkin pystyi antamaan harjoituksia, joilla kyseiset äänet edes välillä onnistuivat. Nyt on taas vain harjoiteltava niitä käytännössä, kerta kerran jälkeen.

Harjoitusten toistaminen on soittamisessa itselleni haastavinta. Yleensä olen tottunut opettelemaan asiat menetelminä: kun on jonkin asian periaatteen oivaltanut tai löytänyt, on asia ollut hallussa. Soittamisen opiskelu ei käykään niin, mikä on äärimmäisen ärsyttävää. Musiikissa ja erityisesti soittamisessa jonkin asian ymmärtäminen tai oivaltaminen vain ei kerta kaikkiaan riitä edes alkuun, että siitä syntyisi musiikkia. Tarvitaan lisäksi motorista taitoa, joka ei mitä ilmeisimmin synny muuten kuin toiston ja tarvittaessa satojen, tuhansien ehkä kymmenien tuhansien toistojen kautta. Mitä vanhempana soittamista opiskelee, sen enemmän ilmeisesti toistoja tarvitaan. Tätä on välillä vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Alan pikku hiljaa epäillä ja hyväksyä, että joidenkin asioiden omaksumiseen ei edes loppuelämä enää välttämättä riitä…

Aikanaan tuli luvattua itselle, että soitan joka päivä, edes viisi minuuttia, ellei enempään ole aikaa. Viime marraskuun jälkeen lupaus on pettänyt pahasti. Siitä lähtien en ole läheskään joka päivä huilua kotelosta esille ottanut, onpa välillä mennyt varmaan viikkokin soitotta. Nyt tilanteeseen pitää saada korjaus. Viimeisimmän viikon olenkin taas ahkeroinut päivittäin.

Taidoissa tauko on tietenkin näkynyt, tai oikeammin, kuulunut: mitään edistystä ei ole luonnollisesti tapahtunut. Nyt viimeisimmän viikon harjoituksissa on ollut yllättävän suuria päivittäisiä eroja. Jonain päivänä soitto voi olla melko rentoa ja kuulostaa kohtuulliselta, toisena päivänä voi ääni olla kateissa ja soitto väkinäistä.

Soittotunnillakaan en ole käynyt sitten syksyn. Harmillisesti opettaja ei voi enää opettaa vanhassa paikassa, joka oli kaikin puolin ihanteellinen. Nyt meillä on ollut vaikeuksia löytää molemmille sopivaa aikaa ja paikkaa. Toivottavasti se pikapuoliin onnistuu, niin saisi taas uutta motivaatiota aina innostavalta opettajalta.

Haahuilun kehittäminen on ollut samoin jäissä. Uuteen prototyyppiiin olisi jo entistä kevyemmät kytkimet ja muutkin tarpeet hankittuna, kunhan olisi aikaa ja rauha syventyä mallin suunnitteluun ja rakentamiseen.

Yamahan WX5 digitaalista puhallinsoitintakaan en ole soittanut, sillä oma harminsa on uusi läppäri, jonka Windows Vistaan ei jälleen USB-MIDI -adapteri asentunut normaaliin tapaan. Vistassa on siis sama ongelma kuin XP:ssä, jossa piti nähdä kohtuuton vaiva, että sai USB-MIDI -liikenteen toimimaan. Tyypillistä on, että Microsoftin sivuilta ei asiaan löydy apua, vaan tieto pitää etsiä muilta harrastajilta. Microsoft lahjoittaa tässä aivan tarjottimella asiakkaita Applelle. Kukapa jaksaisi tapella tunti- tai päiväkausia toimimattomien ajureiden kanssa vai tukeakseen miljardiyrityksen surkeaa toimintaa, kun Macin hankkimalla musiikkia pääsee tekemään heti ja vaivattomasti, toimivassa ympäristössä.

Nyt olen jo aivan ällikällä lyöty. Opettaja korjasi muutamaa pikkuasiaa viime tunilla ja siitä lähtien äänen saaminen on muuttunut treeni treeniltä helpommaksi. Nyt onnistuu jo osa d2-d3 -äänistäkin peräti pianona, ehkäpä peräti pianissimonakin. Onhan siellä välissä muutama hankalampi tapaus, mm. c3, mutta se ei nyt haittaa menoa. Kuten eivät haittaa pienet epäpuhtaudenkaan. Kaikki ajallaan, noihin pikkukorjauksiin keskitytään hetken päästä.

Viime viikon soittotunti oli antoisa, vaikka tavalliseen tapaan itse tunnilla olinkin jälleen melkoisen kipsissä. Opettajan täytyy jo tässä vaiheessa alkaa ihmetellä, että eikö toi millään opi mitään:-) Nytpä kuitenkin kotona opettajan oppeja muistellessani sain melkein “ahaa”-elämyksen: ylemmästäkin rekkarista alkoi tulla välillä aivan siedettäviä ääniä ja mikä ihmeellisintä, nyt tuntuu, että on mahdollista soittaa ylempiä ääniä vähän hiljempaakin. Ei ehkä aivan pianissimona vielä, mutta kuitenkin selvästi aiempaa pienemmällä volyymilla. Kuten opettaja on alusta alkaen koettanut päähäni saada mahtumaan, on kyse paljolti rentoudesta. Koko keho pitäisi pitää rentona, mutta samaan aikaan mielen pitää olla “tarkkaavainen”. (Barry Greenin kirjassaan “The Inner Game of Music” käyttämää sanaa “awarness” vastaavasti.) Kun puhallusta tarvitaan, on juuri oikeiden lihasten toimittava, samalla kun muiden lihasten pitää pysyä “tarkkaavaisen” rentoina, valmiina toimimaan, jos tarvitaan. Erityisen tärkeää tämä tuntuu olevan, paitsi puhalluksen lähteillä alavatsassa, myös huulten lihaksissa. Puhallusaukko huulten välissä pitää saada riittävän pieneksi ja kapeaksi, samaan aikaan huulia kuitenkaan jännittämättä! (Jossain videopätkässä James Galway varoittelikin kireästä “huilistin hymystä”.)
Juuri nämä sinänsä ristiriitaiset tavoitteet tuntuvat sekoittavan aloittelijaa. Kun kiinnittää yhteen asiaan huomiota, niin auttamatta muut asiat unohtuvat, kun toiminnasta puuttuu “automaattisuus” ja kaikki täytyy tehdä tietoisesti. Kuitenkin juuri tietoinen keskittyminen kuhunkin asiaan vuorollaan lopulta johtaa toiminnan automatisoitumiseen ja muuttumiseen tietyllä tavoin vaistomaiseksi. Valitettavasti se tuntuu vaativan sitä enemmän aikaa, mitä enemmän harjoittelijalla on ikää. Tässä vaiheessa opettajan kyvykkyys punnittaan: opettajan pitää kyetä mukautumaan aikuisoppilaan hitaaseen kehitystahtiin ja toisaalta opettajan pitää osata löytää harjoituskappaleita, joissa hitaammin kehittyväkin oppilas kokee kuitenkin löytämisen iloa. Oma openihan tämän taidon osaa.

Oma osansa rekisterin laajentumisessa täytyy olla huilullakin. Vaikka uusi huilu on TJ:n omien esitteiden mukaan jopa vaikeampi äänenmuodostukseltaan kuin aiempi TJ:n alkeishuilu, niin jotain rentoa keveyttä tämä uudempi huilu on tuonut tullessaan. Keveys ei rajoitu pelkästään ansatsiin ja äänen muodostukseen, vaan nyt ei huilua enää tule puristaneeksi “rystyset valkoisina” kuten ennen, vaan ote huilusta on kauttaaltaan kevyempi. Johtuuko se sitten huilusta vai harjoittelun etenemisestä, vaikea sanoa.

Nythän soittaminen alkaa tuntua kerta kerralta hauskemmalta, kun oikeastaan periaatteessa pystyy soittamaan jo melkein mitä vain! (Korostetaan nyt toki sanoja “periaatteessa” ja “melkein” edelleen: käytännössä yksinkertaisimmissakin kappaleissa on edelleen aivan riittävästi hiomista.)

Hapannaamoista ja toisten mollaamisesta
Muusikoiden.netissä on vanhakantainen känkkäränkkäopettaja taas yrittänyt pilata toisten soittofiiliksiä, pääasiassa haukkumalla muita, vain omaa erinomaisuuttaan korostaakseen.

Tuo hapannaama saa nyt jäädä puolestani yksin omiin liemiinsä happanemaan. Hänellä ei ole mitään rakentavaa annettavaa huilun soiton opiskelijalle. Kannattaa ilmeisesti olla todella tarkkana opettajaa valitessaan ja myös netistä neuvoja lukiessaan. Opetusmenetelmien tuntemus ja kannustavuus ovat opettajan tärkeimmät ominaisuudet, vasta sitten tulevat muut asiat. On todella ikävää, että käytännössähän kuka hyvänsä pedagogisesti toistaitoinenkin voi ryhtyä “soitonopettajaksi”, vaikka ei olisi opettamisesta alkeellisintakaan tietämystä. Täysin kyvyttömänä ymmärtämään aikuisopiskelijan erilaisia oppimisstrategioita esimerkiksi tuo “nettitohtori-opettaja” tuputtaa luutuneista oppejaan ja muka-neuvojaan, joilla epäilen kenenkään, edes lasten oppivan mitään, ainakaan opiskelusta nauttien. Lapsethan eivät valittavasti osaa valittaa surkeastakaan opettajasta, vaan kärsivät kiltisti.

Kutakuinkin näihin aikoihin on kulunut vuosi siitä, kun aloitin huilunsoiton opiskelun omatoimisesti ja hieman myöhemmin sitten opettajan ohjaamana. Lienee jonkinlaisen vuosikatsauksen paikka.

Huilun soittaminen on vaikeampaa kuin luulinkaan

Aloittaessani ajattelin: “Sormituksethan jo suurinpiirtein osaan saksofoniopintojen perusteella. Sen lisäksihän ei tarvitse opetella kuin vähän puhallustekniikaa niin, että saa ylemmätkin oktaavit soimaan. Pari tuntia osaavalta opettajalta riittää varmasti siihen.” Kovin paljon enempää ei pieleen olisi voinut mennä:-)
Saksofonista saa äänen pienen yrittämisen jälkeen melko taatusti. Oktaavi vaihtuu oktaaviläpällä, joten sekään ei vaadi kuin sormitusten opiskelua. Huilusssa sen sijaan äänen tuottaminen on oma maailmansa. Oktaavin vaihtokin tapahtuu puhallusta, tai tarkemmin ansatsia, muuttamalla. Minun kohdallani juuri se oli alkuun suurin este. Edelleen äänen saaminen ylemmässä rekisterissä on hankalaa. Erityisesti mitä ylemmäs mennään, sen vaikeampaa tuottaa ainakaan siedettävältä kuulostavaa ääntä. Yllättävintä on ollut oppia (opettajan ansiosta), että äänen tuotantoon vaikuttaa koko kehon hallinta, jopa vatsalihakset!
Kaikki muukin tuotti alussa (ja edelleen) yllättäviä vaikeuksia. Vaikka sormitukset muistuttavat fonia, on eroja juuri tarpeeksi, että tuntuu, että vanhoista foniopinnoista on melkeinpä enemmän haittaa kuin hyötyä. Soittoasento, kehon hyvä hallinta ja samanaikainen rentous ovat aloittelijalle hämmentävän ristiriitaisia tavoitteita. Onneksi opettajani on kärsivällinen ja jaksaa kerrasta toiseen korjata samoja vikoja.

Huilun soittaminen on hauskempaa kuin luulinkaan

Vaikka soittaminen on vaikeaa, niin on se hauskaakin. Ei kuitenkaan aina, ja aluksi varsinkin harvemmin. Alkukuukausista on jäänyt lähinnä mieleen turhautuminen ja monasti oli huilu vaarassa lentää keihäänä kauas. Pikkuhiljaa kuitenkin, taidon ehkä kuitenkin huomaamatta karttuessa (ainakin toivottavasti), on soittaminen muuttunut koko ajan hauskemmaksi. Nyt harjoittelemaan ei enää tarvitse pakottautua. Sen sijaan ei päinvastoin oikeastaan malttaisi odottaa, että pääsee harjoittelemaan. Tosin rytmiharjoitukset ovat edelleen yhtä vastenmielisä kuin aloittaessa.

Huilu vaihtunut tiuhaan

Alkuvaiheessa ei tietenkään kyennyt erottelemaan huilulujakaan. Putki kuin putki, kaikissa samat läpät ja puhallussaukko, miten niiden välillä voisi kovin isoja eroja olla. Aloitin soittelun perheeseen aiemmin hankitulla Buffet-merkkisellä huilulla. Sittemmin hankin Buffetin rinnalle Trevor Jamesin alkeishuilun ja nyt sain pari viikkoa sitten lahjaksi Trevor Jamesin vähän paremman mallin. Kaikilla niillä voi soittaa, varmasti jopa hyvin, jos on taitoa. Mutta huiluissa on eroja yllättävän paljon. Vaikka missään kohden ei maallikkoharrastelijana pytykään eroja nimeämään, niin silti uusin huilu on jotenkin kevyt ja vaivaton soittaa. Eivät edellisetkään ole ollenkaan mahdottomia tai huonoja olleet, mutta eroa kuitenkin selvästi on. Ehkä alkuvaiheessa toisaalta eroa ei olisi kyennyt huomaamaankaan?

Digitaaliset huilut

Vaikka elektroninen tai nykyään kai digitaalinen musiikki ei enää itsessään aivan samalla tavoin kiehdokaan kuin nuorempana, niin silti digitaaliset instrumentitkin ovat taas vallanneet oman tilansa ajatuksista ja ajankäytöstä. Tällä kerralla syynä on ollut ensisijaisesti tarve harjoitella hiljaisesti. Huilun ääni on yllättävän voimakas ja läpitunkeva, eivätkä lähimmäiset ymmärrettävästi varsinkaan yömyöhään jaksa sitä kuunnella. Siksi on mukava harjoitella edes jotain osa-aluetta soitosta hiljaisella digi-instrumentilla kuulokkeilla, vain itse sulosoinnista “nauttien”. Digitaalisia puhallin-instrumenttejakin on vuodessa kertynyt yllättäen jo kolme: entuudestaan oli Casion elektroninen sähkösaksofoni, joka on nyt kunnostettu, oma rakennusprojekti “haahuilu”, josta olen tehnyt oheen omat sivut ja nyt viimeisimmäksi merkkipäivälahjaksi saatu Yamaha WX5 -midipuhallin.

Syksy lienee aluillaan, kun puissa lehdet alkavat pikku hiljaa kellastua. Loma- ym. kesäkiireet alkavat sen verran helpottaa, että huiluunkin ehtii tarttua taas edes ajoittain. Kesä meni melkein soittamatta, vaikka ajatus oli päinvastainen ja huilu oli mukana ulkomaan kierroksellakin. Kotelossa se kuitenkin pysyi koko neljän viikon matkan.

Pari viikkoa sitten vietin merkkipäivää, tai oikeastaan nimenomaan en viettänyt, vaan olin ns. “matkoilla”. Sain kuitenkin lahjoja; erityisen mieluisia olivat tietenkin upea Trevor James Cantabile -huilu ja Yamaha WX5 -digitaalinen midihuilu. (Tosin ehdottomasti suurimman vaikutuksen teki lahjaksi saatu lentotunti pienkoneella, mutta se ei kuulu tämän blogin aihepiiriin, vielä:-) Huiluista Trevor Jamesin kanssa olen jo päässyt vähän tutuksi, sen sijaan Yamahan salojen selvittely jää talven iltoihin. Jo pelkästään Yamahan säätäminen soittokuntoon on sen monipuoliuuden vuoksi melkoisen aikaavievää.

TJ:n Cantabile sen sijaan on jo soinut muutamia kertoja. Sen perusteella pitää tunnustaa, että instrumentillakin merkitystä. Hyvä soittaja varmasti saa perussoittimellakin kauniin äänen ja miellyttävää musiikkia aikaiseksi, mutta tällaiselle aloittelijalle on näemmä (tai pitäisikö sanoa “kuulemma”, kun puhutaan musiikista?) monin verroin helpompi soittaa kunnon soitinta.

Vaikka en siinä mitään selvää yksittäistä eroa aiempiin huiluihin pysty nimeämään, niin silti soitto tuntuu huomattavasti kevyemmältä. Välillä tuntuu melkein kuin sormet tanssisivat läpillä ja erityisesti äänen saaminen on välillä suorastaan helppoa aiempaan nähden, ikään kuin ei tarvitsisi puhaltaa ollenkaan niin kovaa. Jopa pianissimo toisessa rekisterissä alkaa tuntua ainakin mahdolliselta. (Pianissimo kolmannessa rekkarissa on kyllä utopiaa:-) Tietysti äänen laatu on vielä mitä on, mutta nyt tuntuu taas tosi hauskalta soitella.

Osa hauskuudesta on opettajan suosittelemien vihkojenkin ansiota. Aiemmin hommasin omin päin muutamia jazz-vihkoja Amerikasta tilaamalla (kirjoitan näistä myöhemmin lisää). Olin heti uuden huilun kanssa soittotunnilla ja opettaja suositteli tuolloin jazz-vihkojen lisäksi “Gariboldin Übungen”, “40 Little Pieces for Flute” ja “125 Easy Classical Studies for Flute” -vihkoja, koska olen kiinnostunut myös klassisen musiikin harjoittelemisesta. Olen pääasiassa soitellut opettjan antamia “läksykappaleita”. En ole malttanut olla välillä kuitenkin tapailematta vähän muitakin kappaleita. Kaiken kaikkiaan nuo ovat mukavia vihkoja: ainakin osaa kappaleista pystyy jo vähän tapailemaa, mutta suurin osa on selvästi haastavampia kappaleita, joten puuhaa ja riittää!

H-jalka
Uudessa huilussa on nyt sitten sekä c- että h-jalka. Jos pitäisi valita vain jompi kumpi, “perinteinen c-jalka” tai h-jalka, enpä osaisi edelleenkään sanoa, kumman ottaisin. H-jalka on selvästi painavampi, jopa yllättäenkin, sillä se ei kooltaan ole merkittävästi c-jalkaa pidempi. Itseäni painon lisääntyminen ei haittaa laisinkaa, ehkä jopa päinvastoin. Joku, joka on soittanut pidempään, on tietysti voinut jo tottua niin c-jalan painoon, että h-jalan lisäpaino tuntuu oudolta.

H-jalan kanssa huilun ääni on kautta linjan syvempi, omasta mielestäni kauniimpi. Huomattavaa eroa vaadittavassa ansatsissa en huomaa. Vaikka eri lähteiden mukaan ylemmän rekisterin pitäisi olla hieman hankalampi h-jalan kanssa, en itse huomaa ainakaan merkittävää eroa. Kun vakiotreenejä soittelee huilunuoteista, tulee huiluun kuitenkin valittua c-jalka.

Vielä kun malttaisi/viitsisi/jaksaisi/uskaltaisi keskittyä välillä rytmiikkaankin. Se on edelleen vastenmielisin osa treeniä.

Olen viime soittotunnin jälkeen lueskellut opettajan suosittamaa “The Inner Game of Music” -kirjaa aina, kun joutoaikaa on ollut. Aivan mainio kirja, kiitos opelle vinkistä!

Kevään piti olla töiden puolesta kevyehkö, mutta toisin kävi. Aivan rutiinijututkin aiheuttivat poikkeuksellista päänvaivaa. Pari fliunssaakin on haitannut oloa.  Huiluharjoitukset ovat jääneet ehkä puoleen aiotusta jokapäiväisestä harjoittelusta.

Viime kirjoituksen jälkeen olen ehtinyt kuitenkin käväistä yhdellä tunnilla. Katri laati minulle perusrytmiharjoituksia. Vaikka ne ovatkin muskaritasoa, ovat ne minulle aika vaativia. Jätän ne jälleen kovin miellelläni sivuun ja alan soitella kappaleita.

Olen ottanut nyt tavaksi soittaa harjoituksen lopuksi aivan taydelliseti omien kykyjeni yli menevää Urmas Sisakin Omega Centauria. On kuitenkin palkitsevaa huomata, että joitain riffejä pystyy jotenkuten jo soittamaan, vaikkakin vain noin puolella merkitystä temposta Pystyisinköhän sen joskus vielä soittamaan?

Viimeisen parin viikon aikana on lupaus päivittäisestä harjoittelusta pettänyt pahasti. Korkeintaan joka toinen päivä on ehtinyt puheltamaan, hyvä jos viisi minuuttia korkeintaan silloinkin. Kehitystähän ei näin tapahdu, mutta toivottavasti edes taito pysyy yllä.

Tänään kävisin oman opettajan konsertissa. Muitakin soittajia esiintyi samassa tilaisuudessa, mutta mun mielestä oma opettaja oli tietenkin paras.

Kunpa huilukonsertteja olisi enemmän. Ei kyllä mistään muusta saa yhtä paljon uutta intoa kuin elävästä oman instrumentin konsertista.

Nyt saunaan hikoilemaan, siis huilun varressa…

Tunnilla noloa
Viime viikolla kävin taas soittotunnilla. Olin juuri päässyt blogissa kehumaan, että soitto alkaa kulkea ja äänetkin alkavat tulla vaivattomasti. Tunnilla sitten olinkin aivan kipsissä. Ääni oli surkea, sormitukset kateissa ja kestot mitä sattui. Kyllä nolottaa.
Aiheuttaakohan opettajan kunnioitus ja kiitoksen tarve sen, että epäonnistumista pelkää niin paljon, että jännitys itsessään aiheuttaa epäonnistumisen? Tunnilla tietysti pitäisi olla pelkäämättä virheitä. Juuri virheistähän sitä oppii ja kun tekisi itselle tyypillisiä virheitä, olisi opettajalla mahdollisuus niihin puuttua ja korjata juuri niitä. Nyt tuli tehtyä virheitä niin paljon, että eihän sellaisesta urakasta paraskaan opettaja selviä Vika on kyllä ihan omien korvien välissä, opettajan asenne on koko ajan kannustava ja hän pystyy omalta osaltaan kyllä luomaan rennon ja oppimiselle otollisen ilmapiirin. Kunpa vain itse osaisin ottaa siitä enemmän irti.
Kotona kauniimmin
Onneksi kuitenkin soittelu kotona tunnin jälkeen on taas onnistunut kohtuullisesti. Erityisen tyytyväinen jaksan olla siitä, että äänen tuottaminen tuntuu muuttuvan koko ajan vaivattomammaksi. Nyt olisi todellakin mahdollisuus keskittyä tällä rytmiikan ja kestojen harjoitteluun, jossa puutteeni tällä hetkellä ovat suurimmat. On sormitustekniikassa ja puhalluksessakin vielä rehellisyyden nimissä parantamista, alkeellistahan tekniikkani vielä on. Mutta ne eivät enää ole kuin muuri soittamisen esteenä, kuten aloittaessa.
Stressiä
Olen aina lopettanut järjestelmällisen soittoharjoittelun tässä vaiheessa, kun pitäisi pureutua rytmiikkaan, ja täsmällisten kestojen harjoitteluun. Nyt aion jatkaa, vaikka vaihe onkin aivan yllättävän, jopa käsittämättömän hankala. Kestojen harjoittelu aiheuttaa selvästi stressiin verrattavia reaktioita. Vaikka harjoittelu on vapaaehtoista, yksin harjoitellessakin alkavat kädet hikoilla, syke nousee ja hengitys muuttuu pinnallisemmaksi. Lopulta jätän yleensä vielä harjoituksen tekemättä ja soitan jonkin tutun lurituksen. Ilmiö liittyy jotenkin ajan hallintaan, siitähän kestoissa on kysymys. Tuntuu, että jos ei onnistu soittamaan oikein kestoja, on koko kappale kerralla menetetty. Tunne tiivistyy esimerkiksi hetkeen, kun vaikkapa jossain synkooppisessa kohdassa kahdeksasosa tauon jälkeen tulee neljäsosa sitten pitäisi soittaa jotain muuta, ja se myöhästyykin jolloin sekoankin laskemisessa ja rytmissä tyystin. Jälleen “pelko” siitä, että niin käy kuitenkin, saattaa tehdä epäonnistumisesta lähes vääjäämättömästi ennalta määrättyä. Niinpä en edes ryhdy harjoittelemaan koko asiaa, koska en onnistu siinä kuitenkaan! Tähän täytyisi löytää lääke.

Eilen, flunssan vihdoinkin helpotettua, pääsin taas pitkästä aikaa soittelemaan huiluakin. Viikon tauko olikin tehnyt todella terää. En  muista koskaan saaneeni huilusta ääntä yhtä vaivattomasti. Ylemmätkin rekisterit tuntuivat soivan kuin leikkiä vain. Jos kuitenkin vähän harjoittaisi edelleen itsekriittisyyttäkin, niin onhan ääni tietysti epäpuhdas ja erilaisia rääkäisyitäkin väliin pääsee. Mutta verrattuna muutaman kuukauden takaiseen tuntuu kuin soittaisi eri instrumenttia, silloinhan soitin ei tahtonut taipua soittajan tahtoon millään.

Nyt sitten opiskelemaan itse musiikkia ja sen tekemistä, tästä alkaa varsinainen työ

Kuten aiemmin mainitsin, yksi keskeinen puutteeni on kestojen ja ajoituksen kanssa “laiskottelu”. Nyt, kun tauko oli paikallaan, pitää laittaa taukokin paikalleen.

Nuha ja yskä vaivaa edelleen, eikä huilun soitosta oikein tule mitään. Nyt alkaa olla vieroitusoireita, joihin pianon pimputtelukaan ei tunnu enää tuovan liennytystä.

Haahuilun rakentaminen tietysti on vähän kerrallaan edennyt, kun aikaa on jäänyt huilun soittoharjoituksilta. Nyt ollaan vaiheessa, että pitäisi vain tehdä loppusäätö ohjelmistoon ja lopultakin todella ladata ohjelma laitteeseen ja katsoa, mitä tapahtuu. Jostain syystä juuri tässä vaiheessa sitä alkaa helposti säätää jotain pientä yksityiskohtaa loputtomasti. Taustalla on tietysti pelko siitä, että homma ei toimikaan toivotulla tavalla.

Soittelu on viime päivinä jäänyt flunssan vuoksi. Puhaltajilla flunssa katkaisee ikävästi harjoittelun totaalisesti. Puhkuminen ei nimittäin onnistu alkuunkaan, jos vähänkään niiskuttaa tai yskittää. No, olen ryhtynyt opiskelemaan pianonsoittoa flunssan ajan, kun jotain meteliä pitää näemmä tuottaa kuitenkin koko ajan.

Flunssa oireili jo perjantaina ja lauantaina tuli käytyä tutun kanssa Tallinnassa pikavisiitillä. Pakenimme baarista karaoken alkaessa keulan ravintolaan, jossa menomatkalla soitteli mukiinmenevä jazzkokoonpano. Paluumatkalla suuntasimmekin suoraan keularavintolaan ja olimme pudota penkeiltä, kun esiintyjinä oli Johanna Iivanainen ja Eero Koivistoisen yhtye! (http://www.suomijazz.com/lennosta.htm). Erityisen hauskaahan oli tietysti, että kaverina oli mukana ammattimuusikko, joka sattui tuntemaan soittajat. Ja yhteensattumana vielä sekin, että saman kaverin kanssa käytiin jo “pikkupoikina”, vuosikymmeniä sitten, kuuntelemassa mm. juuri Eero Koivistoisen yhtyeen äänitteitä Suomalaisen säveltaiteen edistämissäätiössä.
Siinä risteilyssä oli money well spent! Paluumatka olikin sitten aivan liian lyhyt.

Sitä suurempi on harmi nyt, kun ei räkätaudilta pääse itse lainkaan fiilistelemään huiluun puhkumalla.

Olen taudista huolimatta saanut kuitenkin edistettyä himpun verran haahuilua http://flautissimo.wippiesblog.com/sahkopuhaltimet/haahuilun-proto/. Kolvailin viimein paikoilleen puhallustunnistimen elektroniikan. Tosin em. sivu on vielä siltäkin osin päivittämättä.
Nyt pitäisi enää tehdä loppusilaus ohjelmistoon ja sitten kerätä rohkeutta kokonaisuuden kokeilemiseen. Pelottaa nimittäin, että koko komeus vielä kärähtää heti, kun kytken siihen virrat. Ei olisi kohdallani ensimmäinen kerta, kun tuntikausien, jopa -kymmenien, puurtaminen luhistuu johonkin yhteen väärin kytkettyyn piuhaan.

Eilinen kului haahuilun, elektronisen huilun prototyyppiä nikkaroidessa. Vielä puuttuu puhallustunnistin ja lopullinen ohjelmistoversio.
Tähän asti on saatu aikaan runko, elektroniikka ja koeohjelmistoja. Lyhyt raportti on sivulla: http://flautissimo.wippiesblog.com/sahkopuhaltimet/haahuilun-proto/ .

Viime tunnilla mietittiin opettajan kanssa mahdollisia harjoituskappaleita. Vanhaa St. Thomasia sahaan edelleen, nyt pitäisi uskaltaa ryhtyä vähän improvisoimaan. Kynnys on kyllä korkea. Onhan sitä tietysti montakin kertaa, melkeinpä joka harjoituksen yhteydessä tullut kokeiltua skaalojen tapailua ”vapaasti”. Improvisoidun soolon pitäisi kuitenkin kuulostaa vaivattomalta ja luovalta. Se ei ole helppoa tällaiselle aloittelijapökkelölle, jolla on vaikeuksia edelleen löytää sormitukset ja ansatsi. Mutta tulta päin! <!– @page { margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } –>
Samoin jatkan Haydnin ”Little Dancen” harjoituksia, nyt uusin, opettajan antamin ohjein. Paha tapani on kiiruhtaa kappaleissa eteenpäin lyhentäen pidempien sävelten kestoja. Ajatukseni on ilmeisesti ollut nopeuttaa harjoittelua, sormitusten ja ansastin oppimista. Kestoja lyhentämällä ehtii soittaa enemmän ja ehtiihän ne kestot justeerata myöhemminkin kohdalleen.:-) Harmillisesti on kuitenkin tainnutkin käydä niin, että olenkin sormitusten ja ansatsin sijaan oppinut arvioimaan kestot vääriksi. Nyt onkin kaksinkertainen työ harjoitella kaikki uudelleen, tällä kerralla metronomin kanssa.
Muita kappaleitakin mietittiin. Esim. Gershwinin ”Fly Me to the Moon” ei ole vaikeimmassta päästä sormituksiltaan ja siinä pysytellään turvallisesti alemmissa rekistereissä. Tuli tosin tokaistua opettajalle vähän liian yksioikoisesti, että en oikein kyseisestä kappaleesta pidä. Olen kuitenkin nyt sitä soitellut ja samalla on alkanut valjeta, mikä siinä ehkä tökkii. Kappaleessahan ei ole itsessään tietenkään mitään vikaa. Se tuo kuitenkin aivan auttamatta aina minulle mieleen kohtauksen, jossa ikääntynyt amerikkalaisrouva kappaleen alkaessa soida vaipuu imelään muisteloon nuoruuden romanttisesta kohtaamisesta. Olen melko varma, että tuo kappale on soinut useamman vastaavan tv-sarja- tai elokuvakohtauksen taustalla. Jokin kohtausten äärimmäisessä eteerisessä imelyydessä aiheuttaa lievää pahoinvoinnin tunnetta.

Muutama päivä sitten opettaja ilahdutti taas meilaamalla muutaman Youtube-linkin. Pari niistä oli erityisen kiinnostavia. Tässä ensimmäisessä, Nina Perloven pätkässä, voi seurata todella mainiosti hengitystekniikkaa. Erityisesti voi huomata pari tärkeää asiaa sisäänhengityksestä (jotka oma opettajani on maininnut, en olisi muuten osannut niitä huomatakaan): sisäänhengitys on aivan äärimmäisen tehokas, lyhyt imaisu, joka lähtee “kylkilihaksista asti”. Toinen seikka on nopea välihengitys. Aina ei ole aikaa edes tehokkaasti tehtyyn perusteelliseen sisäänhengitykseen, silloinkin voi käyttää pienenkin tauon nopeaan “täydennys-sisäänhengitykseen”.

Tässä Nina Perlove:

http://www.youtube.com/watch?v=n25mDmcBC6E&feature=channel

Toinen hauska linkki oli Rob Christian soittamassa jazzhuilua Torontossa. Tässä ei ehkä klassisessa mielessä kannata kiinnittää huomiota tekniikkaan, vaan enemmän ehkä fiilikseen ja siihen, kuinka taipuisa on huilukin instrumenttina!

Rob Christian:
http://www.youtube.com/watch?v=cdcn6XP1N6A

Kummastakin artistista löytyy enemmänkin videopätkiä juutuubista. Nina Perlovella (ninaflute) näyttää olevan jopa kokoelma opetusvideoita youtubessa: http://www.youtube.com/user/ninaflute sekä omat Internet-sivut http://www.realfluteproject.com/REALFLUTE/Home.html.

Perlovella on oma lähestymistapa puhallustekniikkaan, joka kyllä tuntui näin aloittelijan päätä vähän sekoittavan. Pidemmälle ehtineelle siinä on varmasti käyttökelpoisia (uusia?) näkökulmia ansatsiin.

Mielenkiintoisiahan nämä videot ovat. En silti enää vaihtaisi oikeaa omaa opettajaa edes koko maailman videoihin. Samanlaista henkilökohtaista otetta, innoitusta ja rohkaisua ei tietokoneen ruutu vain pysty antamaan, mitä näin vaikea “luomuinstrumentin” kuin huilun soittamisen opettelu todellakin tuntuu tarvitsevan.

Soittotaidossahan ei ole pitäisi olla kyse kilpailusta, vaikka erilaisia maineikkaitakin soittokilpailuja järjestetäänkin. Vaikka ei kilpailuun olisikaan asiaa, niin omaa taitotasoa tulee kuitenkin verranneeksi ainakin silloin tällöin muihinkin, jos sattuu oman instrumentin soittajaa kuulemaan. Yleensä vertailu on jossain määrin turhauttavaa, sillä useimmiten muut taitavat soiton paremmin. Pari päivää sitten satuin tilaisuuteen, jossa oli “viihdeorkesteri” soittelemassa niitä näitä, tanssi- ja taustamusiikkia. Bändiin kuului solistina vokalisti-saksofonisti-huilisti. Laulu ja saksofonin soitto solistilta tuntui käyvän aivan mukiinmenevästi, sen sijaan huilun hallinta ei ollut aivan vastaavalla tasolla. Oli hämmentävää todeta, että hän kuitenkin esiintyi kohtuullisen kokoisella yleisölle ja ammattimuusikkona, vaikka taito, ainakin omasta mielestäni, ei ollut merkittävästi omaani kummempi. Täytyy tietysti korostaa edellä sanaa merkittävästi: olihan soittajalla tietysti varmuutta enemmän kuin itselläni, eikä hän tehnyt sormituksissa virheitä. Mutta ansatsi ja äänenväri eivät vaikuttaneet omaani paremmilta. Toki tässä täytyy ottaa huomioon vertailijan tietty objektiivisuuden puute

Vaikutti siltä, että solisti ei välttämättä ollut erikseen harjoitellut huilun soittoa, vaan soitti huilua ehkä saksofonista saadulla kokemuksella. Huilun ääni oli jossain määrin väritön, lähinnä pelkkä puhallus ja hän pysytteli selkeästi tietoisesti pääasiassa alemmassa rekisterissä, josta myös saattoi päätellä, että ansatsin hallinta ei ollut täysin varmaa. Saattoihan huilu tietysti ollakin kohtuullisen uusi aluevaltaus hänellekin, vaikkei hän enää mikään nuorukainen ollutkaan.

Kyseisen solistin soittoa kuunnellessani sain jälleen syyn olla iloinen opettajani usean rintaman lähestymistavasta. Katri on alusta pitäen kiinnittänyt huomiota sormien ja ansatsin lisäksi myös tulkintaan, kehottanut harjoittelemaan vibratoa, kuuntelemaan äänen väriä ja laatua ja minun kohdallani tietysti vielä erityisesti kehottanut tarkkailemaan kestoja ja rytmissä pysymistä. Aluksi tämä usean asian seuraaminen tuntui vähän hämmentävältä: ajattelin, että olisi viisaampi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, kun aloittelijana siinäkin vaikutti olevan enemmän kuin kylliksi oppimista. Nyt on kuitenkin todella hauskaa, että harjoitellessa on mahdollista, Katrin ansiosta, valita eri fokuksia ja keskittymiskohteita sen mukaan, mikä on kunkin harjoituskerran fiilis. Toisinaan ei sormituksien tarkkuus jaksa kiinnostaa, jolloin onkin mahdollista kiinnittää huomiota vaikka ansatsiin, toisinaan taas päinvastoin. Jos kumpikaan ei innosta, niin voikin miettiä kappaleen karaktääriä ja tulkintaa, tai jos muuta ei jaksa niin niin voi koettaa laskea iskuja konemaisesti:-) Ja jos intoa joskus sattuisi olemaan “liikaa”, niin voi ainakin yrittää kiinnittää huomiota jopa kaikkiin asioihin saman aikaisesti.

Käväisin tänään tunnilla. Muuten soittelu onkin työkiireiden vuoksi jäänyt harmittavan vähiin. Kun eilen viime tipassa ajattelin vähän harjoitella tämän päivän tuntia varten, niin yllätys olikin melkoinen: ylempi rekisterikin soi melkeinpä ongelmitta. Ja sama meno jatkui tänään tunnilla, pienellä houkuttelulla onnistuin soittamaan asteikkoa muutaman kerran aina f3:seen asti! Se tuntuu käsittämättömältä, kun vielä joitain kuukausia sitten taistelin viel sen kanssa, että pääsisin toiseen rekisteriin.

Olin odottanut jonkinlaista valaistumista, ahaa-elämystä siinä vaiheessa, kun ylempien äänien salat alkaisivat selvitä. Täytyy todeta, että mitään siihen viittaavaakaan ei ole tapahtunut. Äänet vain ovat alkaneet olla ajoittain helpompia. En osaa eritellä, mikä tietty tekijä asiaan vaikuttaa- Tosin yksi asia voi olla aivan yksinkertaisesti huulilihasten hallinnan kehittyminen ja ehkäpä jopa niiden vahvistuminenkin. Huulten muodostama puhallusaukko on ilmeisesti selvästi kapeampi, kuin soiton aloittamisen alkuvaiheessa. Silloin lihasten hallinta oli ehkä jopa liian vaikeaa, että oikean laatuista aukkoa olisi saanut aikaan, vaikka olisi tiennytkin, millainen sen pitää olla.

Nyt siis ilmeisesti samaan aikaan motoriikan kehittymisen rinnalla on myös tiedottomasti tullut opittua jo jotenkuten oikeanlaisen puhallusaukon muodostaminen ja ansatsin hallinta.

Vaikka tulosta näyttää syntyvänkin tällä perinteisellä menetelmällä, harjoittelemalla ja harjoittelemalla, olen edelleen sitä mieltä, että aikuisen oppimista voisi nopeuttaa, jos joku syventyisi vähän tieteellisemmin tutkimaan vaadittavaa puhallustekniikkaa. Tekniikan voisi silloin omaksua paitsi motoristen harjoitusten kautta, myös kognitiivisesti.

Tänään päivä meni askarrellessa elektronisen huilun puhallustunnistimen prototyypin kanssa. Juttua löytyyy omalta sivultaan:

http://flautissimo.wippiesblog.com/sahkopuhaltimet/tunnistin

Opettajani on kyllä ihan huippu! Hän oli lukenut blogista mietteitäni ja kirjoitti minulle pitkän meilin, jossa hän opasti näissä viime aikoina mieltä askarruttaneissa asioissa ja innosti jälleen jatkamaan, vaikka oma uskoni kehittymisen välillä horjuukin.

Hän huomautti mm. rentouden merkityksestä äänen tuottamisen kannalta. Ainakin välillä pää pitäisi tyhjentää ja soittaa vain huolettomasti. Jossain vaiheessa on jo tuntunutkin siltä, että ääni vain tulee itsekseen ja sormetkin löytävät paikkansa sen kummemmin ajattelematta. Joskus käy jopa niin, että vaikka nuoteissa sekoaa kohdasta, soitto vain jatkuu, kuin itsekseen. Ne ovatkin todella hienoja hetkiä.

Tällainen “automaattisoitto” on kuitenkin todella harvinaista herkkua. Ehkä muutaman kerran siitä on saanut toistaiseksi iloita. Ristiriita
aloittelijalla tietysti on siinä, että ensin pitäisi osata perusasiat.
Rentous ei nimittäin ilman taitoa vielä oikein riitä soittamiseen, valitettavasti. Perusasioiden opiskelu puolestaan ei useinkaan ole kovin rentoa, vaan välillä se tuntuu menevän väkisinkin ns. pänttäämisen puolelle. Silloin täytyy vain lujasti luottaa siihen, että puurtaminen lopulta palkitaan.